Takaisin filosofiasivulleni
This page is part of the official homepage of mr. J. Vilkka.
The full URL to this page is
http://www.kotiposti.net/jounivilkka/Historianfilosofia.htm

1. Mitä on historianfilosofia?

2. Historiantutkimuksen "ulottuvuudet"

3. Historiallinen selittäminen ja ymmärtäminen

4. Historiallinen mielikuvitus

5. Konteksti, teoria ja metodi

6. Onko historiantutkimus tiedettä?

Kirjallisuus

Naturalistisen filosofiakäsityksen mukaan kaikki erityistieteet ovat filosofiaa laajassa mielessä. Niiden tehtävä on ottaa (empiirisesti) selvää jostain spesifeistä kysymyksistä, joihin pelkkä filosofinen pohdiskelu ei tuota luotettavia vastauksia. Jokaisella erityistieteellä on oma metodologiansa, jota tutkijat noudattavat tehdessään kyseisen tieteenalan tutkimusta. Esimerkiksi lääketieteessä käytetään "tuplasokkotestejä", vertailuryhmiä ja tilastollista analyysiä erityisen paljon. Erityisalan tieteilijät tietysti pohtivat alansa metodologisia ongelmia, mutta niitä pohtivat myös tieteenfilosofit. Tieteenfilosofiaan sisältyy erikseen erityistieteisiin erikoistuneita aloja, kuten historianfilosofia, joka keskittyy nimenomaan historiatieteen metodologisiin kysymyksiin.

Toisin kuin tieteilijät (tieteilijöinä) itse, tieteenfilosofit pohtivat tietysti myös yleisemmän tason filosofisia kysymyksiä (kuten "Mitä on tiede?", "Onko tämä tutkimus eettisesti hyväksyttävää?"), mutta metodologia sellaisenaankin on jo erittäin filosofinen aihe. (Tietysti tieteilijät voivat milloin tahansa heittäytyä filosofeiksi ja alkaa pohtia myös metodologiaa yleisemmän tason kysymyksiä.) Metodologian tarkoitus on löytää totuutta mahdollisimman tehokkaasti tavoittelevat metodit, joita tutkijat voisivat sitten arkipäiväisessä työssään käyttää ja näin lisätä tieteellistä tietoa. Tietyn alan metodien pohdiskelu on siis filosofian ytimessä sijaitsevan tietoteorian (epistemologian) osa-alue. Historianfilosofia pohtii näiden kysymysten lisäksi etenkin historiantutkimuksen erityispiirteitä – mikä erottaa sen esimerkiksi fysiikasta ja kielitieteestä? – sekä historiallisen selittämisen ja ymmärtämisen luonnetta. Sen on siis tarkoitus selvittää, mitä historiantutkijat oikeastaan tekevät.

Markku Hyrkkäsen mukaan historiantutkimuksesta voidaan erottaa - sekä kronologisesti että loogisesti tässä järjestyksessä - neljä "ulottuvuutta", jotka ovat heuristiikka, kritiikki, tulkinta ja tulkinnan esitys.

1. Heuristiikka viittaa tutkimuskysymyksen löytämiseen tai keksimiseen. Historiallinen kysymys muotoillaan suhteessa käytössä olevaan tietoon, joten se on oikeastaan itsessäänkin jo tutkimustulos. Jotta hedelmällisen - empiirisesti lähestyttävän - kysymyksen voisi formuloida, täytyy tehdä paljon tutkimusta. Pelkästään merkittävän aiheen keksiminen vaatii huomattavasti taustatietoa. Tutkimuskysymyksen on tarkoitus ohjata tutkimusta, mutta väkisinkin tutkimus myös muuttaa kysymystä. Se tarkentuu tai vaihtuu kokonaan toiseksi. Niinpä julkaistun tutkimuksen esitetty tutkimuskysymys ei luultavasti oikeasti ole se kysymys, jota tutkija alunperin alkoi selvittää.

2. Kritiikki on historiantutkimuksen tärkein piirre sen totuudellisuuden kannalta. Tutkimuksen varsinainen työ on menneisyyden jäänteiden valikoiminen ja muuttaminen tutkimuksen lähdeaineistoksi, sillä mitään valmiita lähteitä ei ole, eikä tieto menneisyydestä pulppua itsekseen edes arkistojen perältä. Tutkija joutuu itse arvioimaan aineistoa, vertailemaan sitä ja päättelemään sen merkityksiä. Hänen täytyy yksin päätellä, mitä tosiasiat (faktat) ovat.

Historioitsija ei kuitenkaan voi sanoa lähteiden nojalla aivan mitä tahansa, sillä lähteillä on, Hyrkkäsen ilmausta käyttäen, "veto-oikeus", jolla ne kumoavat tulkinnat, jotka ovat lähteiden kanssa ristiriidassa.

3. Tulkintaa ei voi oikeastaan erottaa kritiikistä muuten kuin analyyttisesti. Tutkija joutuu tulkitsemaan lähteitään jatkuvasti niitä lukiessaan. Tulkinta korostuu kuitenkin tutkijan vetäessä johtopäätöksiä päättelemistään tosiasioista. Tämä on tietysti epävarma, mutta välttämätön osa tutkimusta: tutkija ei voi vain raportoida löytämiensä ja valitsemiensa lähteiden sisältöä, vaan hänen täytyy antaa tälle sisällölle jokin merkitys sijoittamalla se oikeaksi katsomaansa asiayhteyteen (kontekstiin) ja osoittamalla sen yhteys muihin asioihin. Tutkija joutuu pohtimaan historiallisten toimijoiden tarkoituksia, käsityksiä ja toiminnan edellytyksiä, näistä toimijoista riippumattomia seikkoja, sekä käsiterakenteita. Hänen on pyrittävä kuvittelemaan kaikki mahdolliset asioiden väliset yhteydet. Tässä historiantutkimuksen luonne (ja vaikeus) tulee parhaiten esille.

R.G. Collingwood muotoili "kysymyksen ja vastauksen logiikan", joka ohjaa tutkijaa tulkitsemaan lähteitään miettimällä, mihin kysymykseen kyseinen teksti on vastaus. Vain rekonstruoimalla tekstin taustalla olevan kysymyksen, voi tutkija ymmärtää tekstin sisällön. Samalla hän ymmärtää, mitä kysymyksiä kirjoittajan aikalaiset pohtivat, eli mitä ongelmia he pitivät kiinnostavina.

4. Lopuksi tutkijan on esitettävä tulkintansa muille tutkijoille (ja mahdollisesti kiinnostuneelle yleisölle). Esityksen on oltava mahdollisimman vakuuttava, sillä tavoitteena on uuden historiallisen tiedon luominen, eli historian kirjoittaminen. Tämä ei tietenkään tarkoita valheellista epävarman tiedon esittämistä varmana, vaan niin hyvän, laajan ja monipuolisen tutkimuksen tekemistä, että se vakuuttaa lukijansa. Ludmilla Jordanova luettelee historian kirjoittajan taitoja seuraavasti:

Historiantutkijan täytyy sumeilematta "sekakäyttää" mitä tahansa hyödyllisiksi havaitsemiaan menetelmiä tiedon saavuttamiseen, mutta varmaa tietoa (ainakaan kiinnostavasta, eli merkittävästä) menneisyydestä hän ei voi koskaan saavuttaa. Jörn Rüseniin viitaten Hyrkkänen usein sanookin aivan oikein, että on "luovuttava perusteettomasta varmuudesta ja tyydyttävä perusteltuun epävarmuuteen." Tämä luullakseni pätee kaikilla tieteen ja muunkin elämän aloilla. Onneksi psykologinen varmuus ei ole tarpeenkaan (vaan paremminkin haitta); tärkeää on ainoastaan toimia parhaiten perusteltujen väitteiden mukaan, sillä ne ovat todennäköisimmin lähellä totuutta. Vaikka menneisyys jäisikin jossain määrin hämärän peittoon, voi historiallinen metodi ainakin kertoa meille, mitä menneisyys ei ollut.

Filosofit ovat esittäneet erilaisia käsityksiä siitä, mikä historian tehtävä oikeastaan on. Yksi kiistakysymyksistä on, onko historian tehtävä selittää vai ymmärtää menneisyyttä? Historioitsijoiden toimintaa on yritetty kuvata erilaisilla selitysmalleilla, joita heidän on uskottu työssään noudattavan.

1. Carl Hempelin mukaan historian – ollakseen tiedettä – täytyy selittää ilmiöt samalla tavalla kuin fysiikassa. Hänen mielestään tämä tarkoittaa deduktiivis-nomologisen selitysmallin käyttämistä: selitettävän tapahtuman tai asiaintilan osoitetaan seuranneen deduktiivisesti aiemmista tapahtumista tai asiaintiloista yleisten lakien voimasta. Yksittäinen tapahtuma on siis yleisten lakien toteutumisen erikoistapaus. Tämä mahdollistaa periaatteessa myös ennustamisen näiden samojen lakien avulla, aivan kuten fysiikassa voidaan ilmiöitä ennustaa fysiikan lakien avulla (niitä kutsuttiin ennen luonnon laeiksi). Hempel uskoo historioitsijoiden itse asiassa käyttävänkin deduktiivis-nomologista selitysmallia, vaikkakin tietämättään. Tämän paljastaa heidän kielenkäyttönsä, jossa vilisee sellaisia sanoja kuin "sen takia", "siksi", "koska" ja niin edelleen.

On kuitenkin epäselvää, miksi historiallisen selittämisen täytyisi perustua yleisten lakien käyttöön. Sitä paitsi, tiedetään joukko tapauksia, jotka näyttäisivät olevan ristiriidassa yleisten lakien kanssa: samankaltaisissa oloissa ja tilanteissa olevat ihmiset käyttäytyvätkin eri tavoin. Vaikka jokin lakiselitys selittäisikin heidän toimintansa, vaatisivat kyseiset lait ilmeisen suppeat selitysalueet, lähes oma lakinsa jokaiselle historian toimijalle. Kuitenkin juuri yleispätevyys oli deduktiivis-nomologisen selitysmallin tavoite. Yrityksistä huolimatta toimivia yleisiin lainalaisuuksiin perustuvia selityksiä ei ole vieläkään löydetty. Selitettävät tapahtumat ovat liian monimutkaisia. Ihmisten toimintaa ei ole onnistuttu supistamaan joukoksi yleisiä lakeja. Että heidän toimintaansa voisi selittää, täytyisi ilmeisesti ymmärtää sen edellytykset ja heidän tarkoituksensa.

2. Intentionaalisen selitysmallin kannattajat, kuten Alan Donagan, ovatkin esittäneet, että historiallinen selittäminen perustuu historian toimijoiden intentioiden eli tarkoitusten selvittämiseen. Näin saadaan yhdistettyä ymmärtäminen selittämiseen. Kun saadaan selville, mitä kyseinen toimija halusi saada aikaan, kuinka hän ymmärsi tilanteensa, ja miten hänen mielestään hänen tavoitteensa olisi saavutettavissa, voidaan näistä tiedoista muodostaa praktinen syllogismi, jonka looginen johtopäätös on juuri selitettävä teko. Tämä on tietysti aivan järkevää, sillä tietenkin ihmiset toimivat sillä tavalla, jolla uskovat saavuttavansa päämääränsä. (Tosin näitä mahdollisia toimintatapoja voi olla useita, mikä voi olla hankala ottaa historiantutkimuksessa huomioon.) Mutta ongelmana historian toimijoiden kohdalla onkin korostetusti juuri pääsy käsiksi toimijan intentioihin ja käsityksiin. On riittävän hankalaa päästä käsiksi edes oman aikansa toimijan – jopa itsensä – ajatuksiin, puhumattakaan kaukaisen menneisyyden henkilöiden aivoituksista. Lisäksi ongelmana tällä selitysmallilla on seurausten tarkoituksettomuus kaoottisessa maailmassa: useiden toimijoiden pyrkimykset ja muutkin odottamattomat tapahtumat sotkevat suunnitelmat ja tuottavat toiminnalle tuloksia, joita kukaan ei tarkoittanut.

3. Koska aiemmat yritykset eivät onnistuneet riittävän hyvin mallintamaan historiantutkimuksen omalaatuisuutta, tarjosi Arthur Danto tilalle narratiivista selitysmallia. Historiallinen selittäminen ei perustu tämän mallin mukaan yleisiin lakeihin, vaan tutkijan esittämiin yhteyksiin asioiden välillä. Tarkoituksena ei myöskään ole selittää yksittäisiä tapahtumia tai tilanteita, vaan muutosta. Tämä muutos selitetään kerronnallisesti, kuten romaaneissa. Esimerkiksi tekoja yhdistää niiden tekijöiden käsitys asioista ja niiden yhteyksistä. Historioitsija kuvaa tutkimansa muutoksen alku- ja lopputilanteet, sekä niiden välissä tapahtuneen muutoksen. Koska erilaisten asioiden yhteyksiä ei voi tietää tutkimuksen alussa, on selvää että tutkimuksen aikarajauskin on tutkimuksen tulos – sehän riippuu tutkittavaan muutokseen liittyvien ilmiöiden ajallisesta sijainnista.

Narratiivinen malli korostaa tutkijan mielikuvitusta. Historioitsija lähtee ennakkokäsityksestä, jota hän koettelee tutkimuksensa edetessä. Hänen täytyy käyttää mielikuvitustaan edetessään ajassa taaksepäin ja keksiessään mahdollisia selityksiä lopputilanteen syntymiselle. Hän konstruoi kausaalisia episodeja, jotka uskottavasti selittäisivät tutkittavan muutoksen eri vaiheita. Historiantutkijan etu tutkittavan ajan ihmisiin nähden on hänen tietonsa myös myöhemmin tapahtuvista asioista, jotka vielä olivat tutkittavan ajan toimijoille tulevaisuutta.

Kuten narratiivisen selitysmallin kannattajat painottavatkin, historiantutkija joutuu työssään käyttämään mielikuvitustaan. Se onkin tutkijalle välttämätön työkalu, sillä ainoastaan mielikuvitustaan käyttämällä hän voi ymmärtää menneisyyttä ja löytää menneisyyden tapahtumien (myöhempien tapahtumien kannalta) merkittävät tapahtumat.

Kontrafaktuaalisen päättelyn avulla voidaan arvioida toteutuneiden tapahtumien merkitystä, mutta oletettujen syiden vaikutusta täytyy myös punnita vertaillen, jottei tehtäisi liian helppoja yleistyksiä. (Esimerkiksi laman voidaan ajatella auttaneen natsit valtaan Saksassa, mutta kuitenkaan Yhdysvalloissa, lamasta huolimatta, natsit eivät saaneet suosiota.) Vertailemalla samankaltaisia tilanteita, toteutuneita ja toteutumattomia mahdollisuuksia, voidaan löytää ne tekijät, jotka ovat selityksen kannalta tärkeimmät. Vaihtoehtoisten historioiden pohtiminen on myös tärkeää siksi, että se muistuttaa tutkijaa historian vaihtoehtoisuudesta: historia ei (nähtävästi) ole teleologista; se ei kulje kohti ennalta määrättyä (predestinoitua) tai alkuehdoista vääjäämättä seuraavaa (determinoitua) päämäärää, vaan menneisyyden, kuten nykyisyydenkin, tapahtumat ovat vaihtoehtoisia. Se juuri tekeekin historian tutkimisen mielenkiintoiseksi: miksi juuri nämä vaihtoehdot aktualisoituivat?

Kontrafaktuaalisen päättelyn lisäksi toinen jo mainittu mielikuvitusta vaativa aspekti historioitsijan työssä liittyy menneisyyden ymmärtämiseen. Koska toiminnan ja ajattelun suhde on käsitteellinen, on toiminnan ymmärtäminen mahdollista vain, jos sen sisältämä ajattelu ymmärretään. Toimijat toimivat omien käsitystensä varassa, joten historioitsijan on tavoiteltava näiden käsitysten ymmärtämistä. Tätä vaikeuttavat kuitenkin omien ja tutkittavien käsitysten eroavaisuudet: jopa luonnonilmiöt on käsitetty eri aikoina aivan eri tavoin. Niinpä tutkija tarvitsee hyvän mielikuvituksen voidakseen käsittää, miten oudoilla tavoilla ennen on voitu ajatella.

Olosuhteiden ja ajattelun yhteyksiä tutkitaan siksi, että tapahtumiin ja valintoihin liittyvien asiayhteyksien tunteminen on historian ilmiöiden selittämisen välttämätön ehto. Ilmiöt täytyy sijoittaa selityksessä ("historiassa") oikeaan kontekstiinsa. Oikeaa kontekstia ei voi tietää etukäteen, vaan sekin on oikeastaan tutkimustulos, sillä erilaisten mahdollisten yhteyksien tietäminen vaatii paljon tietoa, jota saa vain aihetta tutkimalla. Kontekstillakin on kontekstinsa, koska jokainen teksti on kirjoitettu jossakin tilanteessa ja jostain taustaoletuksista lähtien. Kontekstin selvittäminen on vain jossain kohdassa lopetettava ja valittava, mikä on työekonomisesti järkevä tutkimuksen syvyys ja mitkä asiat ovat olennaisia.

Kontekstin valinta riippuu tutkijan (tietoisesti tai tiedostamatta) valitsemasta teoriasta, sillä teoria "ohjaa katsetta" eri asioihin, antaa suuntaa tutkimukselle. Se ohjaa etsimään tietynlaisia lähteitä, joita sen valossa on sitten tulkittava. Ei ole teoriatonta historiantutkimusta, sillä jokaisella on käsityksensä asioiden mahdollisista ja todellisista yhteyksistä – jokainen tulkinta on siis teoriapitoinen. Teoriaan ei kuitenkaan pidä sitoutua liiaksi, vaan huonoksi osoittautunut teoria on vain vaihdettava parempaan.

Teoria ohjaa myös metodien valintaa. Erityisen hyvin tämä näkyy eri tieteenalojen pohjalta syntyneiden historian suuntausten yhteydessä: psykohistoria etsii psykologisia selityksiä asioille, joten sen metodit ovat psykologisia; taloushistoriassa käytetään taloustieteestä lainattuja menetelmiä; ympäristöhistoriassa hyödynnetään luonnontieteellisiä menetelmiä; ja niin edelleen. Konteksti, metodit ja teoria ovat siten kaikki yhteenlinkittyneitä; yhden muuttaminen vaikuttaa toisiin. Vasta tutkimuksen valmistuttua historioitsija tietää, miten hänen olisi pitänyt toimia, mikä teoria olisi pitänyt jo alussa valita ja mikä todella oli relevantti konteksti. Näin voi myös syntyä uusi teoria aiheesta, asioiden välisistä yhteyksistä ja merkittävistä tekijöistä. Mitään yhtä Metodia historiantutkimukselle ei siis ole, vaikka lähdekritiikkiä usein kutsutaankin historialliseksi metodiksi:

Ludmilla Jordanovan mukaan kontekstointi ja relevanttien lähteiden valitseminen riippuu teorioista eli käsitteellisistä puitteista ('conceptual frameworks') jo siksikin, että tutkimuskirjallisuus perustuu tiettyjen lähteiden käyttöön. Kukaan ei voi lukea kaikkia menneisyyden dokumentteja, vaan tutkijoiden on perehdyttävä aiempiin tutkimuksiin. Tutkimuskirjallisuuden tuntemus on siten tutkimuksen kannalta yhtä tärkeää kuin "alkuperäislähteidenkin". Tutkimuskirjallisuudessa käytetyt tulkinnat ja teoriat vaikuttavat suuresti myöhempiin tutkimuksiin.

Koska historioitsijan työssä korostuu tulkinnan merkitys, on toisinaan koko alan tieteellisyys kyseenalaistettu väittämällä sen objektiivisuutta puutteelliseksi. Tämä on kuitenkin virheellinen ajattelutapa ainakin kahdesta syystä: Ensinnäkin, tutkimuskohde itse ei mahdollista samanlaista objektiivisuutta, kuin luonnontieteellisten laboratoriokokeiden kohteet; olisi järjetöntä vaatia tutkimukselta täydellisempää objektiivisuutta kuin tutkimuskohde mahdollistaa. Toiseksi, objektiivisen tiedon vaatimus on yleensäkin epärealistinen, sillä kaikkeen tietämiseen liittyy subjektiivinen elementti, ja kaikki tieteellinen tieto onkin nykyään yleisesti hyväksytty fallibilistiseksi (siis mahdollisesti virheelliseksi), mikä onkin tieteen edistymisen kannalta välttämätön oletus. Objektiivisuuden sijasta pitäisikin puhua inter-subjektiivisuudesta, eli subjektien välisyydestä. Tämä piirre yhdistää kaikkea tieteellistä (akateemista) tutkimusta, myös historiantutkimusta. Vaikka erilaisia tulkintoja esitetäänkin, ne kuitenkin altistetaan tutkijayhteisön kritiikille: yleensä ensin peer-review menettelylle, jota sitten seuraa akateeminen väittely tieteellisten lehtien ja muiden julkaisujen sivuilla. Tutkimusten mahdolliset puutteet tuodaan esiin ja lopulta, ihanteellisessa tapauksessa, saavutetaan kohtalainen yksimielisyys tutkimuksen arvosta. Hyväksytytkin käsitykset muuttuvat myöhemmin taas uusien tutkimusten valossa. Näin tiede etenee, eikä parempaa voisi toivoakaan – eikä siis vaatiakaan. Ei myöskään historiatieteeltä.