Kirjoitelma
Historiatieteenlaitos
Tampereen yliopisto
Syyslukukausi 2003
2003-11-01

Takaisin filosofiasivulleni
This page is part of the official homepage of  mr. J. Vilkka.
The full URL to this page is
http://www.kotiposti.net/jounivilkka/KristinuskoKeskiajalla.htm

1. Kaksi käsitystä

2. Mistä ajatus ei-kristillisestä keskiajasta nousi?

3. Keskiajan "kaksi kulttuuria" -tulkinnan kritiikkiä

4. Päällekkäisiä kulttuureja ja suhteita

5. Uskonto keskiajan kulttuurissa

Ensin, seuraavissa kahdessa kappaleessa, pääosin referoin John Van Engenin artikkelia "The Christian Middle Ages as an Historiographical Problem", esitellen Van Engenin käsitystä kristinuskon merkityksestä ja asemasta keskiajalla. Hänen artikkelinsa on tarkoitettu kritiikiksi uudehkoa historiantutkimusta vastaan, jossa kristinuskon asema on kyseenalaistettu ja sen tilalle on tuotu käsitys ei-kristillisestä kansankulttuurista. Viimeisessä kappaleessa esitän Jean-Claude Schmittin vasta-argumentteja artikkelista "Religion, Folklore, and Society in the Medieval West" ja yhteenvetoa omista arvioistani molempien historiantutkijoiden näkemyksistä.

John Van Engen antaa artikkelissaan ymmärtää, että keskiajan tutkijat ovat renessanssista aina 1960-luvulle asti olleet yhtä mieltä siitä, että keskiaika oli leimallisesti kristillistä ja nimenomaan katolista aikaa (eikä siis vaikkapa "kerettiläistä"). Mutta seuraavien 20 vuoden aikana (artikkeli on ilmeisesti kirjoitettu 1980-luvulla) joidenkin tutkijoiden käsitykset alkoivat muuttua. He näkivätkin keskiajalla kristinuskon vain kirkollisen eliitin uskontona, tavallisten ihmisten eläessä enemmän tai vähemmän pakanallisten kansanperinteidensä taikauskoisessa maailmassa. Tämä maailmankuva ei näiden kirjoittajien mielestä ollut juurikaan kristillisen uskon mukainen.

Kuten Rooman imperiumi aikanaan, myös katolinen kirkko on (aivan oikein) nähty Eurooppaa yhdistävänä tekijänä. Katolinen kirkko on nähnyt keskiajan eräänlaisena kultaisena uskon aikana. Sen sponsoroima tutkimus on helposti omaksunut saman käsityksen. Nationalismin repimässä 1800-lukuisessa ja myöhemmässä Euroopassa ei ole vaikea ymmärtää ihmisten halua nähdä eurooppalaisia (tai "länsimaalaisia") yhdistäviä tekijöitä, jollaisena kristinusko helposti näyttäytyy. Katoliset koulut ovat luultavasti tehneet parhaansa tämän kaltaisten käsitysten opettamiseksi.

1970-luvulla Jean Delumeau, Keith Thomas, Carlo Ginzburg, Gerald Strauss, Robert Muchembled ja monet muut olivat vakuuttuneita, että massat tulivat todella kristityiksi vasta reformaation aikoihin - tätä ennen heidän uskonnollisuutensa oli näiden tutkijoiden mukaan ollut vain pinnallista. Tällainen ajattelutapa - sen pitäminen ylipäätään mahdollisena, että keskiaika ei olisikaan ollut läpeensä kristillistä - syntyi ilmeisesti lähinnä siitä, että historioitsijat (eikä siis vain teologit) alkoivat viimein tutkia uskontoa ja uskonnollista elämää perinteisten historiantutkimuksen alojen ohella.

Van Engenin mukaan Jacques Le Goff ja Jean-Claude Schmitt näkevät keskiajan kulttuurin (strukturalismin teoreettisesta viitekehyksestä) jakautuneena kahteen kulttuuriin: yksi niistä on kirjallinen, papillinen, eliitin kulttuuri ja toinen taas on suullinen, populaari tapakulttuuri. Vain ensimmäistä näistä voi tutkia perinteisin historiantutkimuksen menetelmin, mutta toista lähdeongelmien (lähteiden puuttumisen) takia pääasiassa vain kulttuuriantropologian ja vertailevan uskontotieteen (comparative religion) avulla. Van Engenin käsityksen mukaan nämä tutkijat pitävät papillista kulttuuria (clerical culture) eliitin ideologian heijastuksena ja sen käyttämänä alistamisvälineenä. Van Engen kuitenkin muistuttaa, että kaksi kolmasosaa maatiloista oli puhtaasti maallisessa hallinnassa, ei kirkollisen eliitin omistuksessa, ja myös uskonnollisten tahojen välillä oli kilpailua ja ristiriitaisia intressejä, joten edes pappisluokka ei ollut yhtenäinen. Eliitti oli siis van Engenin mukaan hajanainen, joten kaksiportainen kulttuurijako ei ole onnistunut. Schmitt kieltääkin tällaista näkemystä kannattavansa.

Van Engenin kritisoiman koulukunnan pääasiallisia lähteitä (van Engenin mukaan) ovat exemplumit ja inkvisition pöytäkirjat. Näissä lähteissä näyttäytyvät kansanperinteen rippeet paljastavat (koulukunnan mukaan) kirkollisen ylärakenteen alla lymyävän kristinuskolle vieraan uskomus- ja kokemusmaailman. Van Engen pitää kuitenkin lähteitä paremminkin merkkeinä niiden tekijöiden uskonnollisesta kiihkosta. Hänen mielestään tällaiset lähteet eivät epäsuorasti tulkittunakaan anna kuvaa mahdollisen ei-kristillisen kansanperinteen laajuudesta, merkityksestä tai laadusta. Paremminkin ne osoittavat kristinuskon levinneen hyvin myös maaseudulle. Myös saarnaajien esimerkkitarinat (exempla) paljastavat kertojan ja kuulijoiden yhteisen ajattelutavan, mikä onkin - niiden tarkoitusta ajatellen - melko uskottavaa. Van Engen pitää epäuskottavana, että väestön enemmistön kansanperinne olisi säilynyt muuttumattomana läpi keskiajan - kuten hän ymmärtää tämän koulukunnan väittävän.

Van Engenin mukaan latinalainen termi Christianitas paljastaa keskiaikaisen ajattelutavan uskontokäsityksen. Sillä viitattiin yleisesti uskonnollisiin tapoihin (kuten kasteeseen), joiden noudattamisesta huolehtivat maallinen ja kirkollinen valta yhdessä. Vaikka kristityt saattoivatkin määrittää kyseisen termin myös suhteessa islamiin (islam "toisena" [other], jonka kautta "itse" [self] määritellään), sen perusmerkitys kuitenkin hänen mielestään ymmärrettiin suhteessa uskonnolliseen uskoon ja tapoihin, jotka oletettiin kaikessa poliittisessa toiminnassa ja ajattelussa. Tämä kertoo kristinuskon laajasta hyväksynnästä.

Samasta kertoo myös se, että maalaisseurakunnat perustettiin yleensä ihmisten tarpeisiin vastaamaan. Rituaalit (etenkin kaste ja viimeinen voitelu) olivat tärkeä osa näiden seurakuntien elämää. Avioliittokin oli keskiajan loppuun mennessä muuttunut kristilliseksi sakramentiksi, johon vihittiin kirkossa. Vuodesta 1215 lähtien vaadittu syntien tunnustus ohjasi ihmisten uskonnollisuutta henkilökohtaisella tasolla, kun kaikilta vaadittiin samanlaista käyttäytymistä helvetin tuskien uhalla. Tämä vaikutus ulottui inhimillisen elämän kaikkiin aspekteihin.

Van Engen vaatii uskonnon historialliselta tutkimukselta uskon ottamista tosissaan. Uskolla hän tarkoittaa vakaumuksellisesti omaksuttua uskomusta. Tällainen usko Apostolisen uskontunnustuksen sisältämään oppiin oli hänen mukaansa uskonnollisen kulttuurin perusta. Tähän oppiin piti kaikkien kristittyjen uskoa ainakin "implisiittisesti" jo 1200-luvun puolivälissä, samalla kun papeilta vaadittiin "eksplisiittistä" uskoa siihen. Koska juutalaisia lukuun ottamatta kaikki eurooppalaiset olivat keskiajalla ainakin nimellisesti kristittyjä, voidaan siis olettaa lähes kaikkien ainakin pääpiirteissään tienneen kristinuskon sisällön. Luultavasti he myös pyrkivät sitä jossain määrin noudattamaan, ainakin siinä määrin kuin sitä heiltä vaadittiin (esimerkiksi almujen antaminen saattoi toimia katumusharjoituksena).

Van Engen pitää absurdina rajan vetämistä tapakulttuurin ja kirjallisen kulttuurin välille myös siksi, että pappismiehetkin olivat peräisin samasta ihmisjoukosta kuin muutkin ja jatkoivat myös elämäänsä näiden keskuudessa viran saatuaan. Oppineimmatkin joutuivat elämään kansan keskuudessa ainakin jonkin verran. He myös olivat kiinnostuneita tavallisten ihmisten uskonnollisuudesta, jonka he ilmeisesti hyväksyivät kristilliseksi.

Jean-Claude Schmitt painottaa keskiajan kulttuurin näkemistä kompleksisena kokonaisuutena, jossa uskontoa ei voi erottaa muusta kulttuurista. Hän hyväksyy kyllä keskiajan kulttuurin pääasiallisen yhtenäisyyden, mutta haluaa painottaa sen sisäisiä eroavaisuuksia ja jännitteitä. Hän tuo etualalle jaon yhtäällä kirjalliseen, oppineeseen pappiskulttuuriin ja toisaalla suulliseen kansanperinteeseen, mutta hän painottaa ihmisten välisiä suhteita, ei kulttuurien tasoja. On useita tahoja tai "pooleja" - erilaisia yhteiskunnan luokkia ja esimerkiksi kirkon sisäisiä ryhmiä, sekä veljeskuntia yms. - jotka kaikki yhdessä muodostavat suhteiden monimutkaisen verkoston. On olemassa myös "välikulttuuri", joka välittää esimerkiksi latinankielisen oppineiston ja suullisen maalaisväen käsityksiä molempiin suuntiin, esimerkiksi ensyklopedioiden ja ihmekertomusten avulla. Niinpä eri poolien väliset suhteet eivät olekaan yksisuuntaisia. Oppineisto ei ainoastaan opettanut maalaisväelle omia käsityksiään, vaan myös omaksui vaikutteita kansanperinteestä. Eri tahojen "yhteinen kulttuuri" on sitten se alue, jolla eri tahojen välinen kommunikaatio tapahtui. Tällä alueella Schmittin mukaan hallitsivat myyttisen ajattelun säännöt. Pappiskulttuuri kuitenkin vastusti massojen myyttistä ajattelua 1100-luvulta alkaen yhä voimakkaammin, kun taas kansanperinne Schmittin mukaan pyrki säilyttämään sen.

Schmittin perustelut näkemykselleen kahden kulttuurin erosta perustuvat hänen kirjallisen kulttuurin tuotoksille (kirjalliset lähteet) antamaansa tulkintaan. Hän nimittäin pitää niitä eliitin propagandana, jolla yritettiin saada oppimattomat massat omaksumaan sille ylhäältä tarjoiltu totuus. Schmitt myöntää, ettei kansankulttuuri juurikaan pääse lähteissä itse näkymään, muuten kuin silloin tällöin jonain niissä tuomittavana toimintana (vaikka exemplum-kirjallisuudessa). Hän näkee lähteissä merkkejä konfliktista kirjoittajien kannattaman kulttuurin ja tämän tuomitseman kulttuurin välillä. Konfliktin (väitetty) olemassaolo paljastaa Schmittin mielestä kirkollisen kulttuurin alta perinteen, jota kristinusko ei vielä ollut onnistunut täysin tukahduttamaan. Hän olettaa (virheellisesti), että papit eivät puhuisi tietystä toiminnasta, jos sitä ei harjoitettaisi.

Itse en näe Van Engenin ja Schmittin käsityksiä täysin ristiriitaisina. Paremminkin näyttää siltä, että he eivät vain ymmärrä toistensa määritelmiä. He näyttävät kuitenkin ymmärtävän uskonnon merkityksen pitkälti samoin. Schmitt määrittelee uskonnon liian tarkasti, jolloin vain oppineiston käsitykset näyttävät kristillisiltä. Tällöin oppimattomat saadaan näyttämään "pakanoilta", vaikka he itse ilmeisesti pitivätkin itseään kristittyinä. Van Engen ehkä näkee keskiajan tavalliset ihmiset hieman liikaa oppineiston passiivisina myötäilijöinä; uskottavampana pidän näkemystä, että Schmittille "pakanallisina" näyttäytyvät traditiot olivat oppineiston silmissä epäilyttäviä, mutta tavallinen kansa piti niitä aidon kristinuskon osana. Schmitt siis liioittelee eroa ja konfliktia eliitin ja kansan välillä. Schmittin tapa lukea lähteitä on kuitenkin kiinnostava, sillä epäilemättä saarnoilla yms. pyrittiin vaikuttamaan ihmisten käytökseen ja käsityksiin. Tavallisen kansan käsitykset voivat tulla tällä tavoin hieman esiin, vaikka lähdeongelma onkin suuri. Mutta on huomautettava, että lähtökohtien täytyy saarnaajalla ja yleisöllä olla kuitenkin läheisiä, jotta viesti voisi mennä perille. Kovin suurista näkemysten eroista tuskin on kysymys. Myös kirkon tavat vaikuttaa ihmisiin olivat luultavasti tehokkaita: syntien tunnustus ja uskontunnustuksen opettelu vaikuttavat tehokkailta hallinnan muodoilta. Vaikka niiden vaikutusta onkin vaikea arvioida, voidaan mielestäni apriorisesti olettaa niillä olleen vaikutusta ihmisten toiminnan ja käsitysten ohjaamisessa - niiden käyttö siis painaa vaakakupissa Van Engenin näkemyksen suuntaan.

Uskallan lopuksi artikkelien ja yllä mainitun perusteella väittää, että keskiajan ihmisten maailmankuva oli maaginen ja he kokivat uskonnon siinä yhtä tärkeäksi kuin nykyiset amerikkalaiset kristilliset fundamentalistit, vaikkeivät ehkä yhtä tarkkaan opin sisältöä tunteneetkaan. Se oli olennainen osa heidän kulttuuriaan, kuuluivat he sitten maalaismoukkiin, kuninkaalliseen eliittiin tai papistoon. Se oli läsnä heidän elämässään syntymästä hautaan. Oppimattomat eivät ehkä ymmärtäneet oikean opin tärkeyttä papiston kiihkolla, mutta eivät sitä olennaisesti vastustaneetkaan. Uskonnon yhteisöllinen merkitys oli kuitenkin ilmeisen suuri ja tuotti ihmisille paljon heidän kaipaamiaan voimakkaita, tunteellisia elämyksiä.