Takaisin filosofiasivulleni
This page is part of the official homepage of mr. J. Vilkka.
The full URL to this page is
http://www.kotiposti.net/jounivilkka/MetodinEsitys.htm

1. Historiantutkimuksen ulottuvuudet

2. Metodeja

3. Vaihtoehtoja historiantutkimukselle?

Kaikkea historiantutkimusta yhdistää pyrkimys saavuttaa nykyisyydelle merkittävää tietoa menneisyydestä. Ollakseen merkittävää, täytyy tiedon tietysti olla myös mahdollisimman todenmukaista. Vaikka akateeminen historiantutkimus pyrkiikin näihin tavoitteisiin nykyään tieteellisesti, on tutkijoiden kesken kiistaa merkittäviksi katsottavien aiheiden ja niiden tutkimiseen käytettävien menetelmien valinnasta, sekä tietysti tulkinnoista. Hyrkkäsen mukaan historiantutkimuksesta voidaan erottaa - sekä kronologisesti että loogisesti tässä järjestyksessä - neljä "ulottuvuutta", jotka ovat heuristiikka, kritiikki, tulkinta ja tulkinnan esitys.

1. Heuristiikka viittaa tutkimuskysymyksen löytämiseen tai keksimiseen. Historiallinen kysymys muotoillaan suhteessa käytössä olevaan tietoon, joten se on oikeastaan itsessäänkin jo tutkimustulos. Jotta hedelmällisen - empiirisesti lähestyttävän - kysymyksen voisi formuloida, täytyy tehdä paljon tutkimusta. Pelkästään merkittävän aiheen keksiminen vaatii huomattavasti taustatietoa. Tutkimuskysymyksen on tarkoitus ohjata tutkimusta, mutta väkisinkin tutkimus myös muuttaa kysymystä. Se tarkentuu tai vaihtuu kokonaan toiseksi. Niinpä julkaistun tutkimuksen esitetty tutkimuskysymys ei luultavasti oikeasti ole se kysymys, jota tutkija alunperin alkoi selvittää.

2. Kritiikki on historiantutkimuksen tärkein piirre sen totuudellisuuden kannalta. Tutkimuksen varsinainen työ on menneisyyden jäänteiden valikoiminen ja muuttaminen tutkimuksen lähdeaineistoksi, sillä mitään valmiita lähteitä ei ole, eikä tieto menneisyydestä pulppua itsekseen edes arkistojen perältä. Tutkija joutuu itse arvioimaan aineistoa, vertailemaan sitä ja päättelemään sen merkityksiä. Hänen täytyy yksin päätellä, mitä tosiasiat (faktat) ovat.

3. Tulkintaa ei voi oikeastaan erottaa kritiikistä muuten kuin analyyttisesti. Tutkija joutuu tulkitsemaan lähteitään jatkuvasti niitä lukiessaan. Tulkinta korostuu kuitenkin tutkijan vetäessä johtopäätöksiä päättelemistään tosiasioista. Tämä on tietysti epävarma, mutta välttämätön osa tutkimusta: tutkija ei voi vain raportoida löytämiensä ja valitsemiensa lähteiden sisältöä, vaan hänen täytyy antaa tälle sisällölle jokin merkitys sijoittamalla se oikeaksi katsomaansa asiayhteyteen (kontekstiin) ja osoittamalla sen yhteys muihin asioihin. Tutkija joutuu pohtimaan historiallisten toimijoiden tarkoituksia, käsityksiä ja toiminnan edellytyksiä, näistä toimijoista riippumattomia seikkoja, sekä käsiterakenteita. Hänen on pyrittävä kuvittelemaan kaikki mahdolliset asioiden väliset yhteydet. Tässä historiantutkimuksen luonne (ja vaikeus) tulee parhaiten esille.

4. Lopuksi tutkijan on esitettävä tulkintansa muille tutkijoille (ja mahdollisesti kiinnostuneelle yleisölle). Esityksen on oltava mahdollisimman vakuuttava, sillä tavoitteena on uuden historiallisen tiedon luominen, eli historian tekeminen. Kuten Oscar Wilde on sanonut: "Any fool can make history. The truly difficult thing is to write it." Tutkijan täytyy sumeilematta "sekakäyttää" mitä tahansa hyödyllisiksi havaitsemiaan menetelmiä tiedon saavuttamiseen, mutta varmaa tietoa (ainakaan kiinnostavasta, eli merkittävästä) menneisyydestä hän ei voi koskaan saavuttaa. Kuten Hyrkkänen sanoo, "on luovuttava perusteettomasta varmuudesta ja tyydyttävä perusteltuun epävarmuuteen". Tämä luullakseni pätee useimmilla aloilla. Onneksi psykologinen varmuus ei ole tarpeenkaan (vaan paremminkin haitta); tärkeää on ainoastaan toimia parhaiten perusteltujen väitteiden mukaan, sillä ne ovat todennäköisimmin lähellä totuutta. Vaikka menneisyys jäisikin jossain määrin hämärän peittoon, voi historiallinen metodi ainakin kertoa meille, mitä menneisyys ei ollut.

Tässä luvussa esittelen muutamia kiinnostavimpina pitämiäni metodeja, joita luentosarjalla esiteltiin. Ne muodostavat yhdessäkin tietysti vain pienen osan historiantutkimukseen käytetyistä menetelmistä, joten niiden esittely on lähinnä esimerkinomaista.

Ihmiset(kin) muodostavat keskenään verkostoja kaikenaikaa ja ovat luultavasti aina näin tehneetkin. Niinpä näitä verkostoja tutkimalla voi olettaa saatavan kiinnostavaa tietoa menneisyydestä. Etenkin tieteilijöiden yhteydet toisiinsa voivat olla mielenkiintoisia. Tällaisten yhteyksien vaikutus tieteiden kehitykseen, instituutioiden syntymiseen ja jopa tekniikan ja talouden kehitykseen voi olla paitsi mielenkiintoista, myös hyödyllistä tutkittavaa. Mutta ongelmia tuottaa kuitenkin lähteiden kerääminen ja yhdistely. Tämä vaatii paljon systemaattista ja tarkkaa työtä. Esimerkiksi ensimmäisen aviopuolison nimi tai henkilön kuolinpaikka on usein jätetty mainitsematta. Kuitenkin nämä asiat, kuten myös työpaikat ja -tehtävät, sekä työ- ja asuinpaikat olisi selvitettävä jokaiselta vuodelta. Eri henkilöiden yhteydet toisiinsa olisi jotenkin yritettävä osoittaa todellisiksi. Juuri tämä on kuitenkin vaikeaa, sillä mitä läheisempi verkosto on, sitä vähemmän siitä jää lähteitä. Verkosto myös näyttäytyy solmulleen eri tavalla kuin tutkijalle, joten tutkija joutuu tulkitsemaan aineistoa selvästi omasta perspektiivistään. Verkostoanalyysi voi kuitenkin tuoda esiin jotain, mikä muuten jäisi huomaamatta. Henkilöiden välisen suhteen luonne ja sisältö tulevat esiin vain kvalitatiivisessa tutkimuksessa, mutta suhteen tiiviys näkyy kuitenkin paremmin yhteydenpidon tiheyden kvantitatiivisen analyysin kautta. Verkostoja täytyykin analysoida monipuolisesti, jotta niistä saataisiin kunnollinen käsitys.

Tapahtumat ajassa - niin nykyisyydessä ja tulevaisuudessa kuin menneisyydessäkin - ovat ainutkertaisia siinä mielessä, että ne tapahtuvat juuri sillä tavalla ja juuri niissä olosuhteissa vain sen yhden ainoan kerran, eli ne eivät toistu. Ensimmäinen kerta kun jotain tapahtuu, muuttaa jo olosuhteita vähintäänkin siinä, että ihmiset tietävät sellaisen tapahtuman olevan mahdollinen: kun Edmund Hillary nuosi Mount Everestin huipulle, saivat muutkin vuorikiipeilijät viimein tietää sen olevan mahdollista. Näinkin vähäiseltä tuntuva tieto vaikuttaa seuraaviin tapahtumiin. Esimerkiksi tieto kapinan mahdollisuudesta voi hyvinkin tehdä ihmiset innokkaammiksi kapinoimaan - tässä yhteydessä mahdollisuuden tieto tuskin enää vaikuttaa aivan merkityksettömältä.

Mutta vaikka yksittäiset tapahtumat ovatkin ainutkertaisia, ei tästä tietenkään seuraa, että eri tapahtumilla ei olisi yhteneväisyyksiä keskenään. Mainittu kapinan mahdollisuuden tietäminen itsekin jo sisältää eräänlaisen tapahtumien toistuvuuden ajatuksen: mikä tapahtui kerran, voi tapahtua uudelleen. Vain yksityiskohdat muuttuvat tapahtuman olennaisten piirteiden pysyessä samoina. Yleisiä tapahtumien nimiä ei olisikaan, jos näin ei ajateltaisi - olisi kyllä Ranskan suuri vallankumous, mutta ei vallankumouksia yleisesti. Kommunikointi tuskin olisi edes mahdollista ilman tällaisia yleiskäsitteitä.

Mutta sen ymmärtäminen, että tapahtuvat jossain mielessä toistuvat, ei vielä auta historiantutkijaa selittämään miksi ne toistuvat, tai kuinka niiden toistuminen on mahdollista, tai mitä niiden toistamiseen vaaditaan. Erään kannan mukaan näihin kysymyksiin vastaaminen on mahdollista ainoastaan laadullisella tutkimuksella ja pyrkimyksellä historian toimijoiden intentioiden selvittämiseen. Tavoitteena on vain ymmärtää heidän tarkoituksiaan ja toimintaansa. On kuitenkin selvää, että asiat eivät useinkaan tapahdu niin kuin niiden halutaan tapahtuvan; todellisuuden sumeus ja kaoottisuus, sekä kaikenlaisten odottamattomien tai arvaamattomien seikkojen ja eri toimijoiden ristiriitaisten pyrkimysten yhteisvaikutus on tavallisesti jotain muuta kuin jonkun yksittäisen toimijan tavoite. Lisäksi ihmisten käsitykset omasta ajastaan, asioiden ja tapahtumien mahdollisuuksista, todellisuuden lainalaisuuksista ja muutenkin lähes kaikesta ovat usein vääriä. Niinpä toisen tieteenfilosofisen kannan mukaan historiantutkijan onkin selvitettävä menneisyyden todellisuus ja historiassa vaikuttavat lainalaisuudet matemaattisia malleja käyttäen. Tämä pyrkimys on kuitenkin epäuskottava: sitä estää osittain samat tekijät kuin yllä mainittua ymmärtävää pyrkimystäkin, mutta lisäksi sitä haittaa vakavat lähdeongelmat - etenkään vanhemmista ajoista ei ole sellaisia lähteitä, joiden perusteella voitaisiin rakentaa luotettavia matemaattisia malleja.

Tilastolliset menetelmät eivät kuitenkaan ole hyödyttömiä historiantutkimuksessa, vaikka ne voivatkin lisätä vain yhden lähestymistavan muiden joukkoon. Ne voivat antaa tutkimukselle suuntaa ja jossain määrin havainnollistaa tutkittavia asioita. Vaikka lähteiden puutteiden takia niihin ei voikaan täydellisesti luottaa, sama pätee myös kaikkeen muuhun historiantutkimukseen; tilastollisilla menetelmillä on sitä paitsi muihin menetelmiin verrattuna se etu, että niiden käyttäjällä on edes jonkinlainen suurpiirteinen käsitys mallin luotettavuusasteesta, toisin kuin ei-matemaattisia menetelmiä käyttävillä omistaan. Nehän saattavat perustua lähes satunnaisiin, yksittäisiin dokumentteihin. Kvantitatiivinen tutkimus ei kuitenkaan vastaa yksin niihin kysymyksiin, joihin vastauksia historiantutkijat yleensä etsivät, joten sitä voi käyttää vain kvalitatiivista tutkimusta täydentävänä ja laajentavana menetelmänä.

Etenkin vanhempien aikojen tutkija tarvitsee yleensä kielitaidon lisäksi paljon "aputieteiden", kuten papyrologian ja arkeologian tuntemusta. Myös lähdetekstien tilastollinen analyysi on usein hyödyllistä, ja aivan välttämätöntä on lähteiden kategorisointi, jota ilman lähdekritiikki olisi mahdotonta. Lähteitä on siis osattava lukea monipuolisesti, ei vain "kirjaimellisesti": on kysyttävä, mihin (implisiittiseen, sanoin mainitsemattomaan) kysymykseen tutkittavalla kirjoituksella on pyritty vastaamaan. Tämä vaatii kirjoituksen asianmukaista kontekstointia, sen asettamista oikeaan asiayhteyteen. Tätä ei voi tehdä ilman laajaa taustatietoa - tekstin tulkinta alkaa ennakkokäsityksestä, jota on tutkimuksen edistyessä evidenssin mukaan korjattava.

Tutkittava aineisto on luokiteltava tutkimuskysymyksen kannalta järkevällä tavalla, sijoittamalla jokainen teksti siihen lähderyhmään, johon se käsitteellisesti kuuluu. Tätä varten tekstien avainkäsitteen on tunnistettava. Niiden avulla voidaan laskea vaikka tekstiesiintymiä ja käyttää niitä luokittelun perusteena. Omat teoreettiset käsitykset ohjaavat tutkimusta jo tässä vaiheessa, riippumatta siitä huomaako niitä vai ei. Tutkijan täytyy kuitenkin täsmentää luokitteluaan tai jopa tehdä se kokonaan uudestaan tutkimuksen edistyessä - ennakkokäsityksiin ei saa sitoutua, vaan on oltava valmis muuttamaan käsityksiään. Aineistoa ei saa pakottaa mukautumaan omaan teoriaansa, vaan tutkimuksen tuloksena pitäisi olla se teoria, joka parhaiten aineistoon sopii.

Tekstien luokittelu vaatii eräänlaista diskurssien analyysiä (joka on, kuten Ville Vuolanto huomauttaa, eri asia kuin diskurssianalyysi). Tämän työkalun (metodin) tarkoitus on siirtää huomio yksittäisistä tekstipaikoista tekstien verkkoon ja auttaa näin lähteiden luokittelussa. Diskurssissa on aina kyse sanoman välittämisestä, ja erilaiset sanomat välitetään eri diskursseissa eri tavoin, erilaisia ilmaisuja käyttäen. Tutkijan on tunnistettava ja tulkittava nämä ilmaisut voidakseen määritellä, minkälaisesta diskurssista on kyse. Lähteet eivät sitä itse suoraan kerro. Analyysissä on hyödyllistä kiinnittää huomiota käsitepareihin (kuten nainen—mies, tai rahvas—aateli) tai käsiteliukumiin, sekä lähteiden normatiivisuus—deskriptiivisyys-aspekteihin. Lähteet muodostuvat käsitteistä, tutkijalla on omat käsitteensä (joita hän rakentaa ja muokkaa) ja tutkimustulokset välitetään muille käsitteiden avulla, joten tutkimukseen liittyy aina kolme käsitetasoa. Tästä seuraa käsitteiden tarkan määrittelyn välttämättömyys, joka on ainoa keino välttää väärinymmärryksiä mahdollisimman hyvin. Esimerkiksi "orja", "valtio" ja "keskiaika" ovat vahvasti aikasidonnaisia termejä, jotka voidaan ymmärtää varsin eri tavoin eri konteksteissa.

Historiallisella Metodilla tarkoitetaan yleensä lähinnä lähdekritiikkiä, tai historioitsijan tinkimätöntä kriittistä asennetta lähteitään kohtaan, kuten Pekka Masonen asian ilmaisee. Käytännön työkalut, metodit, joilla tutkimusta tehdään, valitaan kohteen mukaan: teoria on tutkimustulos - ei ennakkokäsitys, johon lähteet on pakotettava mukautumaan. Lähteet eivät ole samanarvoisia; niiden luotettavuus riippuu tutkijan niille "esittämistä" kysymyksistä (väärennöskin kertoo tutkijalle jostain jotakin, vaikkakaan ei sitä, mitä se eksplisiittisesti väittää kertovansa). Historiantutkija voi nojata vain saatavilla olevaan todistusaineistoon, sillä muutakaan hänellä ei käytössään ole. Mutta löytyisikö historiantutkimukselle päteviä vaihtoehtoja?

Ainakin vaihtoehtoja on esitetty. Historia ei kulje teleologian ohjaamana vääjäämättä kohti tiettyä päämäärää, joten historioitsijoiden täytyy käyttää mielikuvitustaan havaitakseen historian merkittävät tapahtumat, joiden erilainen kulku olisi muuttanut historiaa. Erilaisten historian kulkujen pohdinta on kuitenkin puhtaasti fiktiivistä, eikä näistä erilaisista vaihtoehdoista ainakaan ole lähteitä, eivätkä ne siten kuulu historiantutkimuksen piiriin. On kuitenkin esitetty, että tosiasiallisesti historia on kulkenut jotenkin toisin kuin yleensä luullaan. Tunnetuin esimerkki on varmastikin väite, että oikeasti Natsi-Saksassa ei harjoitettu tahallista juutalaisten tuhoamista. Varsin tunnettu on myös väite, jonka mukaan Gizan pyramidit olisivatkin avaruuden muukalaisten rakentamia. Vähemmän tunnettu on väite, että ihmiskunnan alkuhämärissä olisi vallassa ollut matriarkaalinen järjestelmä, jonka ansiosta ihmiset olisivat eläneet tasa-arvoisessa autuudessa ja "harmoniassa luonnon kanssa" - tila, jonka kumosi miesten suorittama vallankaappaus. Tietysti on myös joukoittain erilaisia salaliittoteorioita Kennedyn murhasta, Roswellin "UFOsta", maailmaa kulissien takaa hallitsevasta Illuminatista ja muista vastaavista. Yleensä näiden kaltaisia vaihtoehtoisia historioita yhdistää niiden kannattajien jokseenkin uskonnollinen varmuus väitteidensä totuudesta, sekä näiden väitteiden kumoutumattomuus: todisteita salaliitosta ei ole, mikä todistaa vain sen, että salaliitto on niin voimakas, että se onnistuu pimittämään kaikki todisteet. Tämä tekee väitteistä kuitenkin tieteellisesti hyödyttömiä ja arvottomia, sillä ainoastaan todisteet tekevät väitteen arvioimisen mahdolliseksi ja tieteellisten teorioiden pätevyyttä täytyy voida arvioida niiden perusteita koettelemalla (mikä vaatii väitteiden periaatteellisen kumoutuvuuden mahdollisuuden, kuten Karl Popper aikanaan esitti).

Historiantutkimuksen menetelmillekin on esitetty vaihtoehtoja, joita arkeologian osalta esittelee Kenneth Feder kirjassaan "Frauds, Myths and Mysteries. Science and pseudoscience in archaelogy" (2^nd Ed. 1996, 1990, Mayfield Publishing, California). Näihin kuuluvat erilaiset "psyykkisen arkeologian" muodot, "kaivonkatsonta" (dowsing; ks. myös http://www.kotiposti.net/jounivilkka/Kaivonkatsojat.htm) ja muita tieteeseen kuulumattomia ja hyödyttömiksi useinkin osoitettuja menetelmiä. Näiden, kuten muidenkin historiantutkimuksen vaihtoehtoehtojen (tai vielä yleisemmin kaikenlaisten valetieteiden) kannattajien yhteisinä piirteinä näyttää usein olevan peittelemätön vihamielisyys tieteellistä tutkimusta ja akateemisia tutkijoita kohtaan. Samalla he usein kuitenkin ylpeilevät millä tahansa asiaankuulumattomillakin akateemisilla oppiarvoilla. Valetieteille tyypilliseen tapaan he teeskentelevät tieteellistä tutkimusta saadakseen osakseen tieteen arvostuksen täyttämättä kuitenkaan tieteellisen työn vaatimia kriittisyyden kriteerejä.

"Historian vaihtoehtojen" kannattajille on tyypillistä käsitys kuulumisesta johonkin sorrettujen joukkoon, jolla yksin on hallussaan Totuus - heidän vaikeaksi tehtäväkseen jää vain tämän totuuden tiedottaminen muille ja taistelu sortajia vastaan (mikä joskus ilmenee jopa fyysisenä väkivaltana). Nämä sortajat - itse asiassa kaikki, jotka ajattelevat toisin kuin he itse - nähdään helposti monoliittisena vihollisryhmänä. Niinpä Totuuden julistajat arvioivatkin argumentteja niiden esittäjien mukaan: täytyy kuulua oikeaan ryhmään voidakseen tutkia tiettyä asiaa (vain juutalainen voi kirjoittaa juutalaisten historian) ja väärään ryhmään kuuluvaa ei turhaan kuunnella, sillä hän kuitenkin valehtelee. Ad hominem ei siis näin ajattelevan mielestä ole virhepäätelmä.

Vaihtoehtoisten historioiden suosiota tukee muotiin noussut postmoderni relativismi ja marginaaliryhmiin kohdistunut kiinnostus, sekä länsimainen syyllisyydentunto ja siihen kuuluva halu hyvittää kolonialismi ja muut menneisyyden pahat teot. Myös New Age -liikkeeseen kuuluva tieteenvastaisuus, valetieteellisyys ja irrationalismi näkyy vahvana näiden "historian vaihtoehtojen" suosion taustalla. Todellisia vaihtoehtoja tieteelliselle historiantutkimukselle ei siis ole.