Länsimainen Sotataito
Uudella Ajalla (1500-2002)
Jouni Vilkka
25.4.2002
This page is part of the official web site of Jouni Vilkka at www.kotiposti.net/jounivilkka
The full URL to this page is http://www.kotiposti.net/jounivilkka/SotaUudellaAjalla.htm
Back to my philosophy page: http://www.kotiposti.net/jounivilkka/filosofia.htm
Sisällysluettelo
* Johdanto
* Tykistö
* Jalkaväki
* Sodanjohdon uusi strategia: totaalinen sota
* Panssarivaunut
* Ilmasota
* Merisota
* Joukkotuhoaseet
* Lähteet
Esittelen seuraavaksi tärkeimpinä pitämieni länsimaisen sotataidon aselajien (sodanjohto mukaan lukien) kehitystä ns. "Uudella Ajalla", eli 1500-luvulta nykypäiviin asti, keskittyen kuitenkin vahvasti tämän ajan loppupuolelle.
Uudella Ajalla sotataito "länsimaalaistui" kaikkialla, lähinnä ruudin tehokkaan käytön takia. Sotijoina olivat aluksi lähinnä eurooppalaiset, mutta viimeistään 1900-luvun lopussa kaikkialla sodittiin periaatteessa samoilla aseilla, sotijoiden kansallisuudesta riippumatta: sissit käyttivät pääasiassa (kalashnikov) rynnäkkökivääreitä, raketteja, sekä ihmis- tai autopommeja, suurvallat panssarivaunuja ja ilmavoimia.
Muutokset sotataidossa ovatkin olleet dramaattisimpia ilmasodan ja uusimpien joukkotuhoaseiden kehityksen osalta. Tavanomaisissa aseissa kehitys on lähinnä pidentänyt taisteluetäisyyttä ja kuolettavuutta, kuten "Vanhalla Ajallakin". Sodankäynti myös globalisoitui "löytöretkien" jälkeen, kun merten kauppareitit tulivat tärkeämmiksi ja valtamerikelpoiset laivat pystyivät jo purjehtimaan suuren tykkimäärän kanssa ympäri "maailman" ja "paikallisten" eurooppalaisten sotien taistelualue näin laajeni.
Sodan laajuus ja totaalisuus nousivat (toivottavasti) huippuunsa 1900-luvun alussa ja puolivälissä, vaikka sittemmin kehitetyillä aseilla voisikin tuhota koko ihmiskunnan yhdellä hyökkäyksellä. Sodankäynti vaatii nykyään valtavat teolliset ja taloudelliset ponnistukset, eivätkä suurvallat halua enää tasaväkisiä sotia, jotka haittaisivat taloutta. Emme toistaiseksi silti ole päässeet kultaiseen rauhan aikaan, sillä pienempimuotoisempi sodankäynti (ja terrorismi) on edelleen jokapäiväistä.
Propaganda- ja informaatiosodan, sekä tiedustelun merkitys on vain kasvanut median globalisoiduttua ja siirryttyämme internet-aikaan, mutta jätän sen käsittelyn muille, keskittyen itse pääasiassa vain sodan konkreettisimpaan puoleen: siihen, johon liittyy kuolema.
The Timechart of Military Historyn (T) mukaan huomattava piirre sodankäynnissä on ollut se etäisyys, jolta armeijat ovat toisiaan vastaan sotineet. Aiemmin tappoetäisyys oli miekan iskuetäisyys, tai keihään ja nuolen kantama, mutta "ruudin vallankumouksen" (1300-1650) tuoma uutuus, tykistö, kasvatti huomattavasti ammuksen kantamaa (sekä sen tappavuutta). Valetut, myöhemmin jopa teräksiset tykit olivat aiempia huomattavasti parempia ja niiden etuna oli myös mahdollisuus käyttää metallisia tykinkuulia, joita oli halvempi valmistaa kuin kivisiä. 1700-luvulla tykkejä jo kuljetettiin kevyillä, laukausta vasten takaa tuettavilla kärryillä. Samalla kaliiberien standardisoiminen tehosti ammusten valmistamista. Ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa tykistö jo hallitsi taistelukenttää: Länsirintaman pattitilanteessa tykistö pakotti joukot pysymään kaivautuneina ja teki hyökkäyksistä käytännössä itsemurhayrityksiä. Toisessa maailmansodassa liikkuvuus palasi sodankäyntiin, tykistön saadessa samalla uusia kohteita: (tehokkaita) lentokoneita ja panssarivaunuja. Panssarivaunu ja panssarintorjunta kilpailivat keskenään, kasvattaen panssarivaunujen kokoa ja suojauksia, että ne kestäisivät entistä nopeammat, panssareita vastaan suunnitellut ammukset. Ilmatorjunta sai käyttöönsä ammukset, jotka räjähtivät ilmassa ilman, että olisi pitänyt osua lentokoneeseen. Määrältään radikaalisti vähentyneet laivojenpäätykit pystyivät nyt ampumaan yli 30 km päähän ("taivaanrannan" taakse!). Nykytykistöllä on käytössään jopa satelliitit ja tietokoneet tähtäystä ja etäisyyden arviointia auttamassa. Perinteinen tykistö saattaa korvautua raketeilla (joita kokeiltiin jo Napoleonin aikana), niiden tarkkuuden, kantaman ja tehon ansiosta. (T, s. 11-13)
Tykkien lisäksi "ruudin vallankumous" toi sotaan pommit ja käsiaseet. 30-Vuotisessa Sodassa muskettimiehet sotivat suurissa muodostelmissa, mutta heitä lähitaistelulta suojaamassa tarvittiin vielä "piikkimiehiä" (pitkillä keihäillä aseistettuja jalkamiehiä). 1500-luvun loppuun mennessä jalkaväen haarniskat hävisivät (turhina) käytöstä, jolloin musketin kaliiberia voitiin pienentää ja asetta keventää. Kannettavien tuliaseiden samalla muutenkin kehittyessä niiden käytettävyys helpottui selvästi: 1700-luvun lopussa musketeissa oli jo pistimet, eikä niitä tarvinnut enää kannatella tukijalalla; näin musketööri pystyi puolustautumaan lähitaistelussa tarvitsematta erillistä asetta (kuten miekkaa). Aseiden tarkka kantama oli vieläkin vain noin 100 metriä - mutta vuoteen 1850 mennessä sekin oli jo kymmenkertaistunut. (Sama, s. 13-14 ja 17; ks. myös L 77-79)
1700-luvulla osien standardointi mahdollisti aseiden massatuotannon ja näin kansallisvaltiot pystyivät ottamaan käyttöönsä suuret, yhdenmukaisesti varustetut joukot. 1800-lopulle tultaessa oli otettu käyttöön metalliset hylsyt ja "savuton ruuti", joka mahdollisti suuremman tehokkuuden lisäksi ampujan piiloutumisen. Lyhyen matkan taistelu oli teurastusta, mitä suurimmat valtiot eivät nopeasti oppineet. Ensimmäisessä maailmansodassa tehokkaat kiväärit olivat jo laajassa käytössä, mutta vasta (erityisesti Maxim-merkkiset) konekiväärit, joiden huomattava tulinopeus ja 2 km kantama saivat viholliset pysähtymään asemasotaan. (T, s. 14)
Kiväärin, konekiväärin ja tykistön tulivoiman valtava kasvu loivat uuden ilmiön, taistelukentän tyhjyyden. Vielä 1800-luvun alkupuolen sodissa taistelukenttä oli tulvillaan miehiä, ratsukkoja ja tykkejä tiukkoina ja värikkäinä muodostelmina. Nyt sellaiset olisivat vetäneet murhaavaa tulta vastaansa. (L, s. 137)
Seurauksena oli siis kaivautuminen juoksuhautoihin, poteroihin ja muihin linnoitteisiin ja tietysti ennen sotaa valmiiksi rakennettuihin linnoituksiin. Asemasota ei sinänsä ollut uusi ilmiö, mutta länsirintama oli jotain uutta.
Nykyaikaisessa mielessä Krimin taisteluja 1854-1855 pidetään 'maailmanhistorian ensimmäisenä asemasotana', mutta sen kaltaista oli esiintynyt ennenkin, kun puolustuksellisten aseiden teho oli hyökkäyksellistä suurempi. Mutta näitä ei pidetty normaaleina ilmiöinä, vaan kaikki suurvallat olivat valmistautuneet liikuntasotaan.
Aluksi hätä pakotti keskusvallat asemasotaan, mutta siitä tulikin ympäristövaltojen ase keskusvaltoja vastaan, näännytysstrategian väline. Kun puolustus oli hyökkäystä vahvempi, läpimurto vaati niin valtavat materiaalierät, että jälkihuolto oli vaikeaa. Erityisesti ampumatarvikehuolto jätti helposti hyökkääjän pulaan. Saartamista ei enää voitu yrittää. Oli hyökättävä rintamasta, mutta kun sodan pitkittyessä joukkojen laatu heikkeni, läpimurto vaikeutui yhä. Junnattiin vuosikaudet paikoillaan. (L, s. 154)
Eteenpäin marssiva rivistö oli aivan liian helppo maali konekivääreille ja tykistölle. Taistelu juoksuhaudoissa vaati myös uudenlaista taktiikkaa, vaikka pistimetkin olivat edelleen hyödyllisiä niissä helposti syntyvässä lähitaistelussa (tuliaseiden hitauden ja rajallisen ammuskapasiteetin takia).
Jalkaväen taktiikka vaihtui ketjutaktiikasta ryhmätaktiikkaan. […] Menetelmä on edelleenkin käytössä. Lähitaistelussa tuli tärkeäksi käsikranaatti, joka vielä 1800-luvun lopussa oli katsottu jo vanhentuneeksi aseeksi […]
Osapuolet kävivät myös miinasotaa, kaivautuivat toistensa asemien alle ja räjäyttivät siellä tonnien panokset. […] Tuskin koskaan ihmishenki on ollut niin halpa kuin ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla. (L, s. 154-155)
Vuoden 1916 Verduniin hyökkäystä suunnitellessaan saksalainen yleisesikunnan päällikkö "von Falkenhayn arvioi, että suurella tykistöylivoimalla tappiosuhde olisi 5 : 2,25 saksalaisten eduksi. Suunnitelma oli tekijäänsä kuvaava ja ainutlaatuinen jopa ensimmäisen maailmansodan teurastuksessa" (L, s. 156). Tarkoituksena ei nimittäin edes ollut Verdunin linnoitusten valtaaminen, vaan ranskalaisten joukkojen kuluttaminen loppuun (attrition). Hyökkäyksessä oli muuten käytössä uutena aseena myös liekinheitin (L, s. 158). Ranskalaiset käyttivät paljon ilmatiedustelua ja Verdunin yllä käytiinkin myös ennennäkemätöntä ilmasotaa (L, s. 159).
Toisessa maailmansodassa jalkaväen tukena käytettiin myös kevyitä suora-ammuntatykkejä, sekä ensimmäisen maailmansodan jälkeen suuresti kehittyneitä kranaatinheittimiä. Miinoja käytettiin sekä jalkaväen, että panssarivaunujen torjuntaan. Maavoimat joutuivat kehittämään suojakseen naamiointia ja ilmatorjuntaa. (L, s. 173-174)
Kun kenttätykistö, kranaatin- ja raketinheittimet sekä koneellisesti levitettävät maamiinat ovat kaikki kehittyneet voimakkaasti ja kun yksittäisen miehen henkilökohtaiseksi aseeksi on kaikkialla yleistynyt automaattinen rynnäkkökivääri, taistelukenttää hallitsee tällä hetkellä tuli. Koneet eivät silti taistele vaan miehet. Jalkaväkimies on edelleen ainoa, joka pystyy joustavasti taistelemaan kaikenlaisissa maastoissa ja miehittämään saavutetut kohteet. (L, s. 221-222)
Sisällissodat (yleensä sissijoukot ja terroristit miehittäjää tai hallitsevaa armeijaa vastaa) ovat viime aikoina olleet sodista yleisimpiä. Näihin suurvallat ovat pyrkineet puuttumaan "rauhaan pakottamisella", jossa pääosa on ollut ilmavoimilla. Valtioiden välistäkin sotaa kuitenkin käydään, tavalla tai toisella. Kaikissa näissä sodan tyypeissä yhteistä taitaa olla ainakin se, että sissijoukot ovat tärkeimmässä osassa (etenkin puolustuksessa ja etenkin jos hyökkääjä on ylivoimainen):
[USA:n] Vietnamin 1964-1973 ja [Neuvostoliiton] Afganistanin 1979-1988 kokemukset osoittivat […], että mitä peitteisempi tai vuoristoisempi maa on, sitä vaikeampi vieraan on sitä hallita, jos vastassa on väestön tukema päättäväinen sissitoiminta, jota autetaan ulkoapäin. Molemmissa kriisipesäkkeissä tilanne oli pitkään sellainen, että vieras konearmeija helposti otti haltuunsa tärkeimmät kaupungit ja kulkuväylät. Mutta muualla sissit temmelsivät vapaasti ja iskivät välillä myös varuskuntiin ja yhteyksiin. Molemmista supervalta myös joutui lähtemään, ei siksi, ettei se halutessaan olisi pystynyt voittamaan, vaan siksi, että voittoon tarvittava henkilöstön ja materiaalin uhraus ja sen aikaansaama kotimainen ja kansainvälinen tuomio olisivat olleet täysin kohtuuton hinta saavutetusta edusta. […]
Toisaalta on oireita siihenkin suuntaan, että tällainen sodan kuva ei aina toteudu. Tulivoiman kasvu ja vastatoimenpiteiden kehittyminen saattaa tasapäisten vastustajien kohdatessa aiheuttaa sen, että alkuvaiheen nopeiden liikkeiden jälkeen sota pysähtyy vuosikausiksi ensimmäisen maailmansodan kaltaiseksi tavanomaiseksi taisteluhautasodaksi. Puolustusvyöhykkeillä pienikin maastoetu maksaa hirvittävästi materiaalia ja ihmisiä. Syviin operaatioihin lähtevät joukot joutuvat liian todennäköiselle tuholle alttiiksi. Tällaiseksi tilanne kehittyi nopeasti esimerkiksi Irakin ja Iranin välisessä sodassa 1980-1988. Sodasta tulikin toisen maailmansodan jälkeen verisimpiä, ja kansainvälisen asekaupan auliisti varustamat naapurukset taistelivat näännyksiin asti. (L, s. 224-225)
4. Sodanjohdon uusi strategia: totaalinen sota
Espanjan - Yhdysvaltain sota osoitti sen, että demokraattinen valtio saattoi sodassa olla paljon kestävämpi kuin mikään aikaisempi valtiojärjestelmä. […] Sodasta tuli tai tehtiin ideologinen konflikti. Sillä oli edellytykset tulla entistä pitemmäksi ja raivokkaammaksi, kun jokainen ainakin oli tietävinään, minkä puolesta taisteli.
[Ensimmäinen maailmansota] kosketti sitä käyvissä maissa lähes jokaista perhettä. Monet niistä, jotka eivät olleet rintamalla, ahersivat varusteluteollisuudessa. Sota otti valtaansa koko sotaakäyvän maan. Sitä ei enää 20. vuosisadalla käyty niin kuin kabinettisotien aikana, vaan sodankäyntiin valjastettiin koko kansan kestokyky ja kaikki voimavarat. (L, s. 148-149)
Sodassa on aina tapettu myös siviilejä, mutta Uudella Ajalla sodan tämä puoli on saanut uusia muotoja siviilien teurastuksen tehostuessa. Samalla sotivien osapuolten poliittisen järjestelmän ja yleisemminkin "kansan" ja sotajoukkojen motivaation merkitys sen sodankäynnille on varmistunut (antiikin Ateenalaiset olivat huomanneet saman jo Persian hyökätessä). Tälläkin hetkellä Israelin pyrkiessä ilmeisesti omaan "palestiinalaiskysymyksen" ratkaisuunsa, löytyy heidän vastustajiltaan huomattavasti uskonnolla vahvistettua taistelutahtoa. Taistelutahdon varmistamiseksi tarvitaan propagandaa. Propagandan levittämiseksi (ja vihollisen kommunikaation häiritsemiseksi) syntyikin 1900-luvulla täysin uusi sodan muoto: taistelu radioaalloista (L, s. 167). Toisen maailmansodan propagandasodassa uutta oli myös se, että se ei päättynyt Saksan antautuessa, vaan
sodan jälkeen voittajat kriminalisoivat hyökkäyssodan valmistelun ja aloittamisen sinänsä. Hävinneellä puolella olleiden johtohenkilöitä tuomittiin Nürnbergissä ja muissa oikeudenkäynneissä […] paitsi varsinaisista sotarikoksista myös tällä perusteella. (L, s. 168)
Aiheetonta heidän hirttämisensä ei ehkä ollutkaan, sillä toinen maailmansota oli alunperinkin suunniteltu totaaliseksi. Aiempaa maailmansotaa oli myös luultu (ainakin Englannissa) viimeiseksi sodaksi, koska oli uskottu sen raakuudesta opitun jotain.
Ensimmäinen maailmansota oli syntynyt tavallaan 'vahingossa' eri liittojärjestelmien kytkeydyttyä toimintaan sinänsä toisarvoisesta tapahtumasta. Toinen maailmansota alkoi Hitlerin Saksan tietoisesta valtapolitiikasta. Sodasta kasvoi ideologioiden ja poliittisten järjestelmien taistelu. Sodan kolmas luonnekuva olikin sen totaalisuus, joka ylitti huikeasti neljännesvuosisata aiemmin koetun. Ilmapommitukset muuttuivat strategisiksi, mutta niillä ei pyritty pelkästään tuhoamaan vihollisen sotavoimia ja varusteluteollisuutta vaan myös lannistamaan kansan tahto jatkaa taistelua. Pommitukset suunnattiin siksi säälittä myös siviilikohteisiin. Merillä käytiin rajoittamatonta upotussotaa. (L, s. 166)
Valloittajat yrittivät saada ottamansa alueet täysin omaan käyttöönsä, mutta paikalliset vastarintaliikkeet häiritsivät niiden toimintaa vakoilemalla, sabotaasilla ja auttamalla sotavankeja pakoon. Tästä tietysti aiheutui myös siviileihin kohdistuvia pelotus- ja kostotoimia. (L, s. 166-167)
Sota teki mahdolliseksi perustaa kaikessa hiljaisuudessa myös siihen sinänsä kuulumattomat ihmisten tuhoamisleirit, joilla tapahtuneista julmuuksista tunnetuin on kuuden miljoonan Euroopan juutalaisen kansanmurha. Useissa maissa, joiden yli sota kulki, siviilitappiot olivat huomaavasti sotilaiden menetyksiä suuremmat. (L, s. 167)
Esimerkiksi Puolassa sotilaita kuoli "vain" 100 000 siviilitappioiden noustessa 4,2 miljoonaan. Toisessa maailmansodassa on arvioitu aseissa olleen yhteensä noin 110 miljoonaa ja kuolleen, siviilit mukaan lukien, yli 50 miljoonaa ihmistä. Saksalaisia kuoli noin 10% koko väestöstä, Japanilaisista vain 1,4%. Puola, Jugoslavia ja Neuvostoliitto kärsivät suhteellisesti pahiten, kaikkien niiden väkiluvusta yli 11% kuoli. (L, s. 167)
Varsinaiseen taistelutaktiikkaan toinen maailmansota toi pysyvän muutoksen:
Aselajien eriytyminen teki komentajasta entistä enemmän 'orkesterinjohtajan', jonka piti mahdollisimman notkeasti pystyä käyttämään johdossaan olleita instrumentteja. Itsenäisyyden vaatimus korostui myös alijohtajien toiminnassa. (L, s. 174)
Nykyaikaiset automaattiaseet (erityisesti rynnäkkökiväärit ja kannettavat ohjukset) ovat mahdollistaneet entistä tehokkaammat pienryhmätaktiikat ja pakottaneet jalkaväen piileskelyyn ja läheiseen yhteistyöhön tykistön, ilmavoimien ja panssarivaunujen kanssa. (T, s. 14)
Impelled by the idea that, once a breakthrough had been achieved, cavalry would penetrate the breach and 'roll up' the enemy, commanders persisted in throwing attack upon attack against near impervious defences. The Western Front became a giant killing ground, the mud often churned to liquid by the density of artillery fire. (T, s. 16)
Panssarivaunu kehitettiin purkamaan paikoilleen jumittunut tilanne Länsirintamalla. Sen tarkoitus oli puhkaista linjat ylittämällä esteet telaketjuillaan, panssarin suojissa piileskelevien ampujien käyttäessä runkoon kiinnitettyjä konekiväärejä. Näin se toi liikkuvuuden takaisin sodankäyntiin. Panssarit ratkaisivat Cambrain taistelun 1917, kun brittien 324 "tankkia" teki saksalaisten vahvimpiin linjoihin 10 km leveän aukon, jonka seurauksena britit valtasivat yhden päivän aikana 100 tykkiä ja ottivat 9000 vankia. (T, s. 16, L, s. 147)
Maasodankäyntiin toinen maailmansota toi panssarivaunujen massakäytön itsenäisenä aselajina. […]
Panssarivaunut kehittyivät voimakkaasti toisen maailmansodan aikana. Vielä alussa oli paljon käytössä alle 10 tonnin keveitä vaunuja, joiden panssarointi oli vain 20 mm:n vaiheilla, tykin kaliiperi alle 50 mm ja nopeus noin 40 km/h. Sodan loppua kohti yleistyivät raskaat yli 25 tonnin vaunut, joiden otsapanssari oli jo 85-100 mm:n vahvuinen, tykkien kaliiperi 75-85 mm ja suurin nopeus 50-60 km/h. Panssarivaunua vastaan paras ase oli panssarivaunu tai rynnäkkötykki […]
Panssarintorjunta oli sodan alussa vaikeuksissa. Erityiset panssarintorjuntatykit kasvoivat kilpaa panssarien kanssa. Avomaastossa […] myös raskaat ilmatorjuntatykit, joiden ammuksilla oli suuri lähtönopeus, osoittautuivat tehokkaiksi panssareitakin vastaan. Sodan loppupuolella kehittyivät lähitorjunta-aseiksi rekyylittömät sinko- ja rakettiaseet […]. Niiden taistelukärki oli onteloammus, jonka suunnattu räjähdysvaikutus teki polttoleikkausliekin tavoin panssariin vain sormenmentävän reiän mutta tuhosi vaunun sisältä kaiken. (L, s. 170)
Saksalaiset käyttivät panssareita tehokkaasti heti toisen maailmansodan alusta lähtien, kuten niiden shokkiarvo salamasodassa Puolaa, Belgiaa, Ranskaa ja Venäjääkin vastaan osoitti (T, s.16).
Panssariase ei tyytynyt olemaan jalkaväen apuase, vaan nyt se hyökkäsi yhtenäisenä vahvana kiilana vihollisen linjojen läpi ja jatkoi matkaansa syvälle vihollisen selustaan. (L, s. 171)
Venäjällä Kurskin taistelussa 1943 kummallakin puolella oli tuhansia panssaroituja sotakoneita (T, s. 16).
1900-luvun viimeisellä puoliskolla panssarivaunusta on tullut aina vain kehittyneempi, aseiden lukkiutuessa tietokoneohjattuna maaliin vaunun liikkuessa vaikeassa maastossa; nykyaikaisten kommunikaatiojärjestelmien tehdessä koordinoidut hyökkäykset mahdollisiksi ja uusien panssaroinnin innovaatioiden suojatessa niitä tehokkaammin. "Tankit" saattavat kuitenkin vanhentua ilmauhan takia: "älykkäin" asein varustautuneet suihkukoneet, maaston takaa yllättäen iskevät, ohjuksia ampuvat hyökkäyshelikopterit ja maahyökkäyksiin erikoistuneet lentokoneet ovat pahoja vastuksia maassa vain auton nopeudella lyllertäville helpohkoille maaleille. (T, s. 16)
Lentokoneita oli käytetty vielä ensimmäisessä maailmansodassa lähinnä tiedusteluun, mutta Saksan revanssissa niillä oli jo aivan toisenlainen merkitys. Ensimmäisessä maailmansodassa muutama Zeppeliini oli pommittanut Englantia, mutta pari vuosikymmentä myöhemmin tekniikan kehitys mahdollisti jo paljon laajemmat ja tehokkaammat operaatiot. (T, s. 19-20)
Ilmavoimien taktinen käyttö kehittyi suuresti. Erityisesti maataistelujen avuksi suunnitellut syöksypommitus- ja rynnäkkökoneet pystyivät yhdessä tykistön kanssa […] tuhoamaan niille osoitettuja pistemaaleja. (L, s. 171)
Täsmäpommitus oli kuitenkin pienitehoista ja vain sotilaskohteita vastaan soveltuvaa.
Over Europe, bombers struck military and civilian installations indiscriminately, attacked and protected by swarms of fighters, and by the end of the war the Mustang provided the Allies with long-range fighter that could accompany the bombers on the longest bombing penetrations. The last, dramatic act of war came from the air when atomic bombs dropped on two cities finally induced the Japanese to desist in their fanatical resistance to the overwhelming military might of the USA. (T, s. 20)
"Taistelu Englannista", Saksan laajamittainen ilmahyökkäys Englantia vastaan, oli kuitenkin paha taktinen virhe, sillä Saksalla ei ollut tarvittavaa teknistä ja määrällistä ylivoimaa.
Saksalaisten yrittäessä pehmittää Englantia ilmaiskuilla, oli kotikenttäedulla puolustajille huomattava merkitys: pudonneet saksalaiset lentäjät saatiin vangiksi, pudonneiden englantilaisten lentäjien hypätessä pian uuteen koneeseen. Koska lentäjiä oli koulutettu rajallinen määrä ennen sotaa ja uusien koulutus kesti kauan, menetti Saksa lentäjiänsä huomattavasti nopeampaan tahtiin (elokuun 1940 hyökkäyksessä Saksa menetti neljänneksen ohjaajistaan). (L, s. 186)
Jussi Lappalaisen mukaan Taistelu Englannista toi seuraavat uudet piirteet pysyvästi ilmasotaan:
- maavoimien operaatioihin liittymätön rajoittamaton taistelu ehdottomasta ilmaherruudesta,
- strateginen päiväpommitussota hävittäjien saattosuojauksessa,
- strateginen yöpommitussota,
- hävittäjäpommittajien käyttö.
- strateginen ilmasota huoltomerenkulkua vastaan.
(L, s. 187)
Sekä Saksan Puolan-sotaretkellä, länsirintamalla että Dunkerquen evakuoinnissa oli näkynyt ilmaherruuden merkitys. Mitään suurta sotatointa ei toisessa maailmansodassa aloitettu ilman paikallista ilmaylivoimaa. (L, s. 182)
Sama pätee myös kaikkiin myöhempiin suuriin sotatoimiin. Viime vuosina sotaa on käynyt lähinnä USA, milloin mitäkin (itseään selvästi pienempää ja heikompaa) valtiota vastaan. Teknisellä ja teollisella ylivoimallaan sen on helppo saada ilmaherruus koko kohteena olevan valtion alueella. USA:n lentokoneet hallitsevat meriä ja meren yli myös melkein mitä tahansa Maan kolkkaa.
The USA's great aircraft carriers can deploy rapidly to any part of the world, bringing to bear weaponry that is generally far in advance of the potential enemy's. Air power, with new 'smart' weapons and cruise missiles, demonstrated its worth in the Gulf War of 1991 and again in Kosovo in 1999. (T, s. 20)
USA:n käymä ilmasota on ilmeisesti tietoista "douchetismiä". Italialainen kenraali Giulio Douchet oli useissa julkaisuissaan jo 1920-luvulla "kaavaillut totaalista ilmasotaa, joka sellaisenaan pakottaisi vastustajan polvilleen" (L, s. 182).
Toisen maailmansodan ilmataisteluun liittyi eräs nykyajan näkökulmasta outo piirre:
The British and Americans lost 21,900 bombers over Europe, suffering casualty rates among air crews that would have been considered unacceptable for infantry […] (Black, s. 262)
Omien sotilaiden menettäminen on Vietnamin sodan aikana ja sen jälkeen osoittautunut poliittisesti sietämättömäksi demokratioiden johtajille. Nykyään NATO:lla ja ehkä jo yksistään USA:llakin onkin yleensä kylliksi iskuvoimaa tuhotakseen minkä tahansa pienen maan infrastruktuurin ja teollisuuden käytännössä ilman menetyksiä: pommikoneet lentävät ilmatorjunnan yläpuolella, risteilyohjukset ja Stealth-koneet huomaamattoman matalalla.
Mutta myös köyhillä mailla on joskus varaa yllättävänkin tehokkaisiin risteilyohjuksiin, kuten 9.11.2001 huomattiin. Nämä "älykkäät ohjukset" toimivat suorastaan uskonnollisella varmuudella, kuten Richard Dawkins on huomauttanut (D). Kaapattua lentokonetta ei tarvitse ostaa ja maaliin löytävä ohjelmointikin on halpaa - vain muutaman fanaatikon hengen hinta. Tekniikalla voi voittaa taisteluja, mutta jos sodan ja taisteluhalun syytä - koettua epäoikeudenmukaisuutta - ei poisteta, käy sotiminen kalliiksi suurvalloillekin - ehkä tulevaisuudessa myös aseteollisuudelle.
Soudettavat kaleerit olivat laajalti käytössä 1500-luvulle asti, mutta vuosisadan lopulla valtamerikelpoiset, täyslaidallisia ampuvat purjelaivat olivat jo syrjäyttäneet ne. Nyt voitiin luoda suuria merten yli ulottuvia imperiumeja, mutta samalla syntyi myös merten yli käytävä globaali sota kaupasta ja resursseista. (T, s. 19)
1800- ja 1900-lukujen vaihteessa käydyissä sodissa huomattiin meriyhteyksien keskeinen merkitys, sillä "[s]uursodan tarvitsemien miehistö- ja kalustotäydennysten kuljettaminen oli helpointa juuri meritse" (Lappalainen, s. 148).
Höyryvoimalla pyörivä potkuri oli toinen innovaatio, joka taas mullisti merisodan. (Lappalainen, s. 137)
1800-luvun puolivälissä höyryvoimalla kulkevat, teräsrunkoiset taistelulaivat korvasivat purjealukset. Uusissa taistelulaivoissa oli myös uusi aseistus: takaa ladattavat, entistä paljon tehokkaammat ja siksi harvalukuisemmat tykit. (T, s. 19)
Laivatykistö kehittyi erittäin järeäksi ja ennen kaikkea sen kantama ja tarkkuus kasvoivat. (L, s. 139)
Britannian 1906 vesille laskettu Dreadnought käynnistikin asevarustelukilvan, jonka seurauksena taistelulaivojen koko ja aseistus kasvoi nopeassa tahdissa. Taistelulaivan aikakausi loppui lyhyeen miinojen ja torpedojen takia, sillä niiden ansiosta huomattavan kallis laiva upposi suhteettoman halvalla hinnalla. (T, s. 19)
Torpedoes fired from submarines brought a new menace to surface fleets as they did to merchantmen. In both World Wars, a vast battle was waged across the North Atlantic as Germany's U-boats sought to cut off the supplies to Britain of food, fuel, munitions and men from America. (T, s. 19)
Syntyneessä varustelukilpailussa saksalaiset rakensivat parempia U-veneitä ja torpedoja ja käyttivät tehokasta "susilaumataktiikkaa", jossa yksittäiset U-veneet etsivät kohteita, mutta hyökkäsivät kuitenkin kokoonnuttuaan ensin yhteen, voiden näin romuttaa melkein kokonaisen kauppalaivasaattueen kerralla. Samalla liittoutuneet kehittivät sukellusveneen torjuntaan syvyyspommeja, uusia venetyyppejä ja taktiikoita. He mm. pakottivat tutkilla varustetuilla lentosaattueilla sukellusveneet pysymään pinnan alla, sekä laskivat matemaattisesti saattueiden optimikoot ja etenemismuodot. (L, s. 191-192)
Taistelulaivat menettivät paikkansa valtamerten herroina viimeistään Midwayn taistelun jälkeen, sillä lentotukialukset pystyivät lähettämään hävittäjä- ja pommikoneensa yli 150 kilometrin etäisyydeltä. Tueksi tukialuksille riittää pienemmistäkin aluksista koottu saattue. Tästä syystä lentokoneet hallitsevat nykyään meriäkin. (T, s. 19)
Elokuun 6. päivänä 1945 leimahti [Hiroshiman] yllä noin 600 metrin korkeudessa pommi, joka 43 sekuntia aiemmin oli pudotettu yhdeksän kilometrin korkeudella lentäneestä B-29 pommikoneesta. Se vastasi 12 000 tonnin eli 12 kilotonnin [TNT räjähdystä], sytytti polttovaikutukseltaan kaiken palavan tuleen 1,5 km säteellä, hävitti painevaikutuksellaan samalla säteellä tiilitalot ja tappoi alkusäteilyllään heti ihmiset noin kilometrin päässä. […] Kolme päivää myöhemmin tuhosi toinen pommi suuren osan Nagasakin kaupunkia. Yhteistappioita ei koskaan ole saatu selville, mutta ne olivat ainakin 100 000 kuollutta ja 125 000 vammautunutta. (L, s. 211)
Kylmän Sodan aikana rakennettiin kilpaa ydinaseita niin paljon, että niillä voisi tuhota ihmiskunnan (ja melkein kaiken muunkin elävän) moneen kertaan (T, s. 20).
Ensimmäiset ydinpommit olivat fissiopommeja. Niissä raskaat uraanin tai plutoniumin atomiytimet hajoavat ketjureaktiossa, joka syntyy itsestään, kun kriittisen koon ylittävä määrä alkuainetta puristetaan räjähdysmäisesti yhteen. Yhdysvaltain vuonna 1953 ensi kerran kokeilema fuusioräjähde eli lämpöydinpommi taas perustuu keveiden, tavallisimmin vedyn, ytimien yhtymiseen. Se alkaa vasta kymmenien miljoonien asteiden lämpötilassa, joka synnytetään fissioräjähteellä. Fuusiopommilla eli vetypommilla saavutetaan kymmenien megatonnien eli kymmeniä miljoonia [TNT tonneja] vastaava räjähdysvoima. (L, s. 211)
Tällaisia räjähteitä voi nykyisissä monikärkiohjuksissa (MIRV tai MARV; L, s. 209) olla useita (esim. 5-7 kpl / ohjus) ja näitä ohjuksia yksittäinen ydinsukellusvene voi kuljettaa ja laukaista (pinnan altakin) yli 20 kappaletta kerralla, 8 000 kilometrin päähän. Lisäksi suurvalloilla on pitkin mantereitaan kaivettuna "ohjussiiloja", joissa sadat mannertenväliset ohjukset (ICBM) odottavat laukaisukäskyä. Nämä ohjukset kantavat valtavan tuhovoimansa - kaikki kärkensä - puolessa tunnissa mihin tahansa osaan planeettaamme kaupunkikorttelin tarkkuudella (L, s. 208). Yksittäisiä yhdinpommeja voidaan viedä kohteisiinsa myös matalalla lentävillä risteilyohjuksilla, joiden etu on niiden vaikea havaittavuus.
Ydinaseiden lisäksi joukkotuhoaseisiin kuuluvat ainakin (yleensä kaasuna tai jauheena levitettävät) kemialliset ja biologiset aseet. Näiden käytöstä on saatu jo jonkin verran kokemuksia terroristien käytössä (esim. Tokion metrotunnelissa ja ns. WTC-iskun jälkeen eripuolilla Yhdysvaltoja). Niiden laajamittaista käyttöä sodassa on toistaiseksi vältetty ja niiden käyttäjämaat ovat joutuneet kovan arvostelun kohteeksi. Arvostelua ovat saaneet myös ydinkokeita suorittaneet maat.
Muitakin "epätavallisia" aseita on toki kehitelty jatkuvasti. USA:n sotajoukot ovat mm. tehostanut tykkiensä ammuksia köyhdytetyllä uraanilla ainakin Persianlahden Sodasta lähtien. Näiden ammusten on väitetty aiheuttavan säteilyllään huomattavan pitkäaikaisia ongelmia alueilla, joilla niitä on käytetty.
Ihmiset (kuten kaikki muutkin eläimet) ovat sotineet koko olemassaolonsa ajan. Kuten Lappalainen kirjoittaa:
"Ilmeistä on, että tarvitaan perusteellinen ajattelutavan muutos tai koko ihmiskuntaa uhkaavan katastrofin vaara, ennen kuin päästään sellaiseen yleismaailmalliseen yhteistyöhön, että sotataito jää pelkäksi historiaksi." (L, s. 227)
Black, Jeremy (1998), War and the World. Military Power and the Fate of Continents 1450-2000). Yale University Press. New Haven and London.
D: Dawkins, Richard (2002), Design for a Faith-Based Missile. Free Inquiry 22(1): 7-8
L: Lappalainen, Jussi T. (1989), Aseet ja Taistelut. Sotataidon Kolme Vuosituhatta. Otava, Keuruu.
T: Timechart of Military History, The (1999). Worth Press and D.A.G. Publications Ltd.