SUOMEN SYNTYMÄ
Suomen valtion ja kansan muodostuminen
Jouni Vilkka
SUHI P3 - Suomen historia 1800-luvun alusta nykypäivään
Kirjoitelma
2002-12-11
The full URL to this page is http://www.kotiposti.net/jounivilkka/SuomenSyntyma.htm
This page is part of the Official Home Page of Jouni Vilkka (http://www.kotiposti.net/jounivilkka/)
Takaisin Filosofia-sivulleni
Sisällys
* Johdanto
* Isänmaan synty
* Suomalainen identiteetti
* Keskiluokkaistuminen
Tämä kirjoitelma käsittelee Suomalaisen identiteetin syntymistä 1800-luvulla. Se perustuu Matti Klingen kirjaan Kaksi suomea (2. lisätty painos, Otava 1982; tästä lähtien KS) ja Pertti Haapalan toimittamaan teokseen Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta (Vastapaino 1999, tästä lähtien TVV).
Kuten Matti Klinge asian ilmaisee, Venäjän sotajoukkojen menestyksen ja Tukholmassa tapahtuneen vallankaappauksen seurauksena Suomessa opittiin nopeasti, että ruotsalaisia emme enää ole (käsitteen poliittisessa mielessä). Venäläisiksi emme tule edellytti enemmän aikaa, sillä itsestään selvä se ei ollut. Olkaamme siis suomalaisia hahmottui vasta vähitellen. Suomalaisuutta rakensi lähinnä hallinto ja yliopisto. Pääkaupungiksi rakennettiin venäläistyylinen Helsinki, erottamaan Suomea Ruotsalaisuudesta; yliopisto kehitti ja levitti suomalaisuuden ideologiaa. Runeberg teki sisämaan asukkaista suomalaisen ihanteen ja tyyppikuvan, Lönnrot keräsi maan rajojen ulkopuolelta ainekset Kalevala-eepokseensa. (KS, s. 15)
Suomen erotti Venäjästä sen luterilaisuus, ruotsalainen laki ja sivistys - Ruotsista täytyi erottautua tuomalla esiin itään liittyviä asioita. Suomen kieli sopi itäisten vaikutteidensa perusteella tähän tarkoitukseen mainiosti, kunhan saatiin sovittua mikä oli suomea ja mikä ei.
Vaikka onkin itsestään selvää, ja varsinkin kielentutkijoille jokapäiväinen totuus, että valtaosa kielen sanastosta ja ilmaisukeinoista on osoitettavissa muista kielistä lainatuiksi, on silti tahdottu vetää erityinen raja vanhojen lainojen ja uudempien välille, julistaa edelliset omiksi, jälkimäiset vierasperäisiksi. [...] "Vierasperäisten" sanojen eli uudempien lainasanojen kohtelun uusimpia ilmiöitä ovat uudet kirjoitusmuodot: shekin ja shampanjan tilalle suositellaan sekkiä ja sampanjaa [...]. Olemme nähtävästi palaamassa samaan ajatteluun, jota suosittiin 1840-luvulla; tällöin tarjottiin muotoja Eikyhti (Egypti), [...] ja Portoo (Bordeaux). Syyksi sanotaan, ettei "suomalainen" osaa tai halua oppia ääntämään "vieraita" äänteitä tai sanoja. (KS, s. 238-239)
Mainittua "Suomalaista" ei tietenkään ole, muuten kuin fiktiona. "Kansat" eivät ole homogeenisiä, vaan esimerkiksi kielelliset, alueelliset, sosiaaliset ja kasvatukselliset tekijät jakavat ne erilaisiin ryhmiin. Kansallisuusaatteen ja kansallisvaltioaatteen syntyaikoina pyrittiin kuitenkin ensin luomaan ihannekuva tai mielikuva kansasta ja sitten kasvattamaan kansa tuota ihannekuvaa vastaamaan. (KS, s. 238-239)
Suomalaista nationalismia ei murskattu alkuunsa, koska Suomea ei edes pidetty erityisesti silmällä. Venäläiset jopa tarkoittamattaan auttoivat sitä tukemalla suomea ruotsinkielen ja sitä kautta Ruotsin vaikutuksen torjumiseksi. Tuolloin ei uskottu suomen kehittymiseen korkeakulttuurin kieleksi. (TVV, Alapuro, s. 231)
Rautatie yhdisti Suomea ja suomalaisia ennennäkemättömällä tavalla, sillä vasta rautatie mahdollisti suuret tavarakuljetukset maitse; siihen asti ainoa mahdollisuus oli ollut vesitie (KS, s. 34). Tämä näkyy mm. pääkaupungin sijainnin valinnassa.
Uusimaa on olennaisesti meren äärellä, sillä meri siitä oli tehnyt rajamaakunnan, poliittisen maakunnan. Meri- ja vesireitti linjalla Göteborg - Tukholma - Turku Tallinna - Viipuri - Pietari ei merkinnyt vain kauppa- ja sotaväylää, vaan myös sitä, että tämän akselin ympärille oli keskittynyt suurin osa Ruotsin valtakunnan väestöä, ja sitä ympäröi kaikilla ilmansuunnilla harvemman asutuksen ja köyhempien olojen periferia.
Venäjä halusi ja sai vuoden 1808-1809 sodassa ennen muuta Suomenlahden pohjoisrannikon, pohjoiset metsät kiinnostivat sitä vähemmän. Siksi oli luonnollista perustaa uusi pääkaupunki rannikolle. (KS, s. 163-164)
Jos sota olisi edennyt toisella tavalla, saattaisi historia olla ratkaisevasti erilainen: yhtä hyvin olisi voinut syntyä Savon valtakunta, itsenäinen Göötanmaa tai Skoone. Mutta näiden sijaan syntyivät Suomi ja uusi Bernadottien Ruotsi. Ruotsissa kansallistunne heräsi nopeasti sodan jälkeen ja uusi Ruotsi alettiin nähdä jotenkin luonnollisena kokonaisuutena, mutta Suomessa vastaava saatiin aikaiseksi vasta pitkähkön ajan kuluessa koulujen ja lehtien, sekä taloudellisten ja hallinnollisten toimenpiteiden avulla. (KS, s. 49)
Esimerkiksi Porthan toteaa Juustenin kronikan johdannossa, että Suomen asukkaiden voidaan sanoa jakautuvan kahteen kansakuntaan, jotka murteensa ja tapojensa puolesta selvästi eroavat toisistaan (KS, s. 80). Suomalaista kansallisuusideaa alettiin rakentaa, Sisä- ja Itä-Suomen "alkuperäisen" suomalaisuuden, ei Länsi-Suomen ruotsalaisuuden varaan - jälkimmäinen ei olisikaan ollut tuossa poliittisessa tilanteessa mahdollista.
Suomi-käsite, joka aikoinaan oli merkinnyt maan lounaiskulmaa, siirtyi siten 1800-luvulla merkitsemään, aatteellisesti oleellisissa yhteyksissä, ensisijassa sisämaata [...]. Mutta samalla Suomi oli muuttunut poliittiseksi, tarkoin rajatuksi yksiköksi, jonka hallinnollisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti tahdottiin kasvavan yhteen ja jossa ei enää sopinut puhua kahdesta kansasta.
Integraatio tuli tapahtumaan siten, että sivistys- ja valistus, hallinto ja talous, levisivät kuten ennenkin etelästä pohjoiseen. Mutta kansallisen ideologian kohdalla kehitys kulki päinvastoin. Juroudesta ja sitkeydestä, saunasta lumeen kierimisestä ja tuohivirsuista tuli positiivisia symboleja, oikean suomalaisuuden määreitä. (KS, s. 85-86)
Suomalainen isänmaantunne kiinnittyi jo varhain maisemaan paljon suuremmassa määrin, kuin useimmissa maissa. Mahdollisesti maisemallisuudella on korvattu historian puute ja työnnetty taustalle historian ristiriitaisuuksia ja ongelmallisia asioita. (KS, s. 154)
Suomalaisesta identiteetistä oli kilpailemassa kaksi vastakkaista näkemystä: agraarinen ja urbaani. Maaseudun ja kaupungin vastakkaisuus onkin koko Euroopan historian tärkeitä tekijöitä: nehän ovat...
kaksi eri elinkeinojärjestelmää, joihin kumpaankin on liittynyt oma maailmannäkemyksensä - ja ymmärrettävästi myös vastapuolta vähättelevä ja omaa laatua ylistävä sutkausten, kirjallisuuden ja oppineiden perustelujen traditio, aina antiikin ajoilta alkaen.
1870-luku näki Suomessa monia muutoksia. Rautatie Pietariin ja sitä kautta Venäjälle ja Eurooppaan valmistui, Kymijoen suuret teollisuuslaitokset ja Kotkan kaupunki perustettiin, väestöä muutti ennennäkemättömin määrin Etelä-Suomen teollisuusalueille, ulkomaankauppa kasvoi, Suomi siirtyi kultakantaan, arvopaperipörssi alkoi toimia, polyteknillistä koulutusta uudistettiin pariin otteeseen. [...] Mutta Helsinki oli vielä yhtenäinen empire-kaupunki; komeat uusrenessanssityyliset liikepalatsit ja hienostunut ravintolaelämä kuuluvat vasta [...] 1880-luvulle. Kummallakin edellä mainituista suuntauksista näytti siis vielä olevan suuret mahdollisuudet ohjata kehitystä.
Keskeinen kiista olennaisista periaatteista käytiin vuonna 1871 istuneessa koulukomiteassa. Sen piirissä hajosivat näkemykset kahdeksi eri linjaksi, joista kumpikin lähivuosina sai ajajakseen keskeisen kansalaisyhdistyksen. Kansanvalistusseura perustettiin vuonna 1874, Taideteollisuusyhdistys vuonna 1875. (KS, s. 171)
Fennomania oli nimenomaan maaseudun puolue - se näki maanviljelyksen paitsi elinkeinona, myös koko kansallinen olemuksen ja tradition ytimenä. Kansallisuuden ja kansallistunteen korostaminen oli juuri fennomanian kannalta tärkeätä. Sen päämäärä oli jossain määrin supernaturalistinen, vastapuolen kannattaessa naturalismia. Fennomaanien idealismia levittämään perustettiin Kansanvalistusseura ja liberaalistien positivismia Taideteollisuusyhdistys. Molempien pyrkimyksenä oli demokraattisuuden edistäminen ja kansan sosiaalisten olojen parantaminen. Idealismin leviämistä helpotti sen yhteensopivuus vanhan uskonnollisen perinteen kanssa. Lisäksi naturalistisen materialismin leviämistä häiritsi (ja häiritsee) sen mieltäminen sosialismiksi - eikä Eurooppalaisten mieliä järkyttäneestä Pariisin kommuunista ollut kuin muutama vuosi. Pariisin kommuunin takia Venäjällä vähennettiin luonnontieteiden ja muiden reaaliaineiden osuutta kouluopetuksessa latinan ja kreikan hyväksi.
Luonnontieteet yhdistettiin silloisessa maailmassa yhteiskunnalliseen radikalismiin: luonnontieteelliseen maailmankatsomukseen liittyi melkeinpä automaattisesti kirkkoa, uskontoa, aristokraattista hierarkiaa, byrokratiaa ja militarismia aktiivisesti vastustava asenne. Ruotsissa näkyi sama jako: virallinen koulutuspolitiikka rakentui humanistis-kirkollisen kulttuurikonservatismin varaan, sehän on ns. oscariaanisen ajan porvarillisen moraalisuuden ja tekopyhyyden takana. (KS, s. 177)
Taideteollisuusyhdistyksen taustalla olevan ideologian tavoitteena oli käytännöllisen koulutuksen lisääminen, tarkoituksena nostaa kotimaisen teollisuuden jalostusastetta. Kansallinen identiteetti merkitsi näissä piireissä (myös) modernia elinkeinoelämää. Pietariin avattu junayhteys nähtiin tilaisuutena, joka tulisi käyttää hyväksi. Monet teollisuutta karsastaneet toisaalta pelkäsivät samaisen yhteyden uhkaavan Suomen erityisasemaa ja liittävän Suomen lähemmin Venäjään. Tätä vaikutusta katsottiin voitavan vastustaa kuitenkin juuri taideteollisuuden aatteella ja oman teollisuuden kehittämisellä. (KS, s. 177-180)
Suomalainen hallitseva eliitti koki tärkeän murroksen autonomian ajan alkupuolella. Kyseessä oli yhteiskunnan johtavan kerroksen taloudellisen ja sosiaalisen aseman laadullinen muutos. Aiemmin sotilasuralla edennyt aatelisto joutui etsimään uusia virkoja, sillä armeijaa Suomella ei tietenkään ollut. Tämä tarkoitti suomalaiselle aatelistolle elintapojen radikaalia muutosta ja porvarillistumista. (TVV, Peltonen, s. 109)
Samalla taloudellinen kasvu Suomessa nopeutui ja suomalaisten aineellinen elintaso nousi. Tulojen nopea nousu ja tulonkehityksen erot loivat kuitenkin myös uusia jakolinjoja. Kapitalismin henki oli voittamassa sääty-yhteiskunnan hengen. Palkkatyöväestö kasvoi teollisuuden myötä, kuten myös vaihdantatalous. (TVV, Heikkinen, s. 148)
Kaupunkilaislehdistön näkemyksen mukaan kurjuuden ja kerjuun lisääntyminen kertoivat yhteiskunnan yleisestä tilasta, joka oli seurausta ensi sijassa elinkeinoelämän ja yksilön vapauden vahingollisesta rajoittamisesta. Nousevan sivistyneistön ja liikemiesluokan maailmankuvassa yrittämisen ja työn vapauttaminen oli se keino, jolla passiivisuus ja kohtalouskoinen alistuminen kurjuuteen viime kädessä voitiin voittaa. Vapauden tuli kuitenkin perustua myös moraaliseen uudistumiseen, kasvamiseen oikeaan kansalaisuuteen ja kansalaismoraaliin. Tästä syystä vaatimus yleisestä kansakoulusta nousi voimakkaana. (TVV, Pulma, s. 166)
Tämän näkemyksen mukaisesti katsottiin, että jokaisen tulee itse nostaa itsensä, korkeintaan koulutuksella autettuna - vastikkeetonta apua se ei hyväksynyt. Uskottiin, että tekemällä yrittäminen vapaaksi, saadaan köyhyys hävitettyä. Mutta lainsäädännön tavoitteet eivät olleet olleenkaan yhtä liberalistisia:
[Vaivaishoito- ja irtolaislainsäädännön] tehtävänä oli palvella työvoimapolitiikan ja yhteiskuntarauhan säilyttämisen tavoitteita. 1850-luvun alussa lakien päätavoitteena oli säilyttää yhteiskunnallinen status quo ja vahvistaa maaseudun patriarkaalisia holhous- ja alistussuhteita. Vaivaishoitolain tärkein uutuus oli, että avuntarpeessa olevalle myönnettiin oikeus saada seurakunnaltaan köyhäinapua, periaatteessa työtä vastaan. (TVV, Pulma, s. 166)
Köyhäinhoitoa rahoittamiseksi säädettiin eräänlainen kunnallisvero. Mutta avunsaaminen pakotti alistumaan kirkon, eli paikallisen seurakunnan, ei suinkaan valtion alistamaan asemaan. Seurakunta saattoi myös kieltää henkilöä muuttamasta alueelta, jos oli syytä epäillä tämän joutuvan muualla köyhäinhoitoon. Mutta maahan sidotuiksi eivät itseään kokeneet vain köyhäinavun saajat:
Laillisen suojelun sai [tilanomistajalta tai seurakunnalta] pääasiassa hankkiutumalla vuosipalkolliseksi, isäntävallan alaiseksi. Laillista suojelusta paitsi jäänyt henkilö voitiin lukea irtolaiseksi ja passittaa, etenkin jos oli ns. huonomaineinen, pakkotyöhön. Omistamattomien työpakko säilyi Suomessa edelleen. (TVV, Pulma, s. 167)
Pääperiaatteena oli jokaisen työkykyisen henkilön velvollisuus elättää itsensä ja perheensä. Myös sukulaisten huolehtimisvelvoitetta laajennettiin. (TVV, Pulma, s. 169)
Tarkoituksena oli luoda vapaan, vastuuntuntoisen, siivo ja säästeliäs työläiskansalainen, mutta tämä ei onnistunut ilman pakkojärjestelmää. Köyhäinhoidon ei ollut tarkoituskaan olla auttamiskeino, vaan väline köyhän väestön pakottamiseen työvoimansa myymiseen vapailla markkinoilla. Mutta köyhäinhoitoon turvautuneiden määrä ja osuus väestöstä jatkoi kasvamistaan.
[K]öyhäinhoito alkoi yhdenmukaistua alueellisesti, laitostua ja erikoistua. Erityistä huomiota kiinnitettiin lasten, mielisairaiden ja kroonikoiden asemaan. Sivustatukea antoivat useasti nuorsuomalaiset lehtimiehet ja kirjailijat, jotka yksilön asemaa ja perusoikeuksia uhkuvissa kirjoituksissaan raportoivat köyhien kurjasta asemasta, vaivaishuutokaupoista jne. [...] Monet ilmiöt, jotka 50 vuotta olivat olleet itsestään selviä ja luonnollisia, olivatkin kääntyneet yksilön oikeuksien loukkauksiksi. (TVV, Pulma, s. 170-171)
Puutteistaan huolimatta kapitalismi toi vaurauden kasvun ja lisäsi työläisten itsenäisyyttä. Eniten siitä hyötyivätkin nuoret naiset, jotka vaihtoivat maalaispiian osan tehdastytön osaan.
Työntekijät - päinvastoin kuin monet sivistyneet yhteiskuntakriitikot - pitivät rahapalkkaa ja kaupunkilaiselämän vapautta suuressa arvossa. Tämä selittää halukkuuden muuttaa kaupunkiin ja sen että teollistumiseen yleisesti asennoiduttiin myönteisesti. Verrattuna maaseudun sääty-yhteiskuntaan, teollinen kapitalismi näytti lupaavan edistystä ja vapautta. Se tarjosi työtä ja teollistumiseen ei Suomessa liittynyt taloudellisia ja sosiaalisia kriisejä, joista kuultiin ulkomailta. (TVV, Haapala, s. 205)
Liberalismi ja kapitalismi synnyttivät sivutuotteenaan myös työväenliikkeen. Sitä johti koko 1800-luvun ajan sivistyneistö, jonka tarkoituksena oli työväestön kasvattaminen ja kasvatuksen avulla "yhteiskuntarauhan ylläpitäminen, oman vallan lisääminen liittoutumalla rahvaan kanssa, mutta myös todellinen ja vakava ihanne demokraattisesta yhteiskunnasta" (TVV, Haapala, s. 213).
[...] 1800-luvun kapitalismi synnytti varsin rajallisen palkkatyöväen, joka ei edes kokenut kapitalismia elämänsä uhkatekijäksi. Työväestö alkoi organisoitua, mutta pikemminkin tullakseen osalliseksi porvarilliseen yhteiskuntaan kuin kumotakseen sen. Osallistumisella muodostuvaan kansalaisyhteiskuntaan työväestö yritti kumota sääty-yhteiskunnan eriarvoisuuden. Suomalainen työväenliike oli työväestön tapa omaksua kansalaisuusajattelu tilanteessa, jossa vanhan yhteiskunnan luokkarajat elivät vahvoina, jolloin kansallisvaltio ja porvarillinen yhteiskunta olivat syntymässä Venäjän imperiumin suomalaisessa nurkassa. (TVV, Haapala, s. 216)
Suomen kansan syntyminen tapahtui yhdessä porvarillisen yhteiskunnan synnyn kanssa. Työläiset eivät kuitenkaan halunneet kommunistista vallankumousta ja vaikkapa liittymistä Neuvostoliittoon, tai edes porvarillisen systeemin kaatamista, vaan tulla itsekin suomalaisiksi porvareiksi. Eliitti taas oli keskiluokkaistunut jo aiemmin. Nykyään suurin osa suomalaisista ilmeisesti kuuluukin keskiluokkaan, tuloerojen ollessa yleisesti melko pieniä.