Takaisin filosofiasivulleni
This page is part of the official homepage of mr. J. Vilkka.
The full URL to this page is
http://www.kotiposti.net/jounivilkka/TahtoKeskiajalla.htm

1. Tahdon vapaus ja determinismi

2. Tahdon vapaus ja fatalismi

3. Selvyyttä keskusteluun

* Käytettyä kirjallisuutta

'Tahdon vapaus' on nykyään yleensä kristityille tärkeä asia. Omasta mielestäni tämä on hieman erikoista, koska en usko että monikaan heistä oikeastaan tietää, mitä he tällä tarkoittavat. Kokemukseni perusteella väitän, että - ainakin internetissä, "maallikkojen" kesken - 'tahdon vapaudesta' yleensä puhutaan vastakohtana determinismille. Tämä keskustelu kuuluu mielestäni lähinnä mielenfilosofian piiriin, jossa kysymys on ihmiskäsityksestä ja siitä, miten ja miksi ihmiset tekevät mitä tekevät. Kysymys tuli ajankohtaiseksi tieteellisen maailmankuvan saavuttaessa suosiota intellektuellien keskuudessa. Luonnonlait ilmenevät fyysisenä kausaationa tapahtumien välillä, mutta ihmiset kokevat tekevänsä päätöksiä. Kuuluisa ajatuskoe "Laplacen demonista" tuo ongelman hyvin esiin. Tässä (ennen suhteellisuus-, kvantti- ja kaaosteorioita aivan pätevässä) ajatuskokeessa kuvitellaan huiman laskukyvyn yms. omaava demoni, jolle kerrotaan kaikkien kappaleiden sijainnit ja liikemäärät. Luonnonlakien avulla hän voi näiden tietojen perusteella laskea täsmällisesti kaikki kappaleiden menneet ja tulevat sijainnit. Toisin sanoen, hän voi kuvata menneen ja tulevan aivan tarkasti. Tämä tarkoittaisi, että ihmiset tekevät tulevat tekonsa menneisyyden tapahtumien vääjäämättöminä seurauksina. He eivät voi tehdä mitään muuta. Onko tahto ja sen vapaus siis pelkkää kuvitelmaa?

Paremminkin kyseessä on ajatteluvirhe, jota tunnetusti mm. René Descartes ns. uuden ajan alussa edusti ja joka on jatkanut elämäänsä hänen kuolemansa jälkeen aina nykyaikaan asti. Hän erotti sielun ruumiista ja identifioi itsensä tämän ruumiittoman henkiolennon, sielun kanssa. Tästä lähtökohdasta tietysti johtuu, että ruumiin determinaatio näyttää ristiriitaiselta mentaalisen kokemuksen kanssa. Mutta jos ajatellaan nykyisen kognitiotieteen mukaisesti, että tietoisuus on aivoprosessi, ristiriita katoaa: Aivojen rakenteeseen vaikuttaa geenien ja ruuan, alkoholin yms. lisäksi myös mentaaliset kokemukset. Näistä muodostuu mieli. Ratkaisut ovat mielen, eli persoonallisuuden ja tietojen, tuottamia. Tämä vastaa kokemuksiamme, joten aiemmin kuvittelemaamme ristiriitaa ei ole.

Mutta uskonnollisessa keskustelussa ei olekaan tästä kysymys. Teologinen pohdiskelu lähtee aivan toisenlaisista lähtökohdista ja yrittää vastata aivan toisenlaisiin kysymyksiin. Augustinus ja Pelagius esittävät vastakkaiset käsityksensä tahdon vapaudesta tai sen puutteesta teologian sisällä ja teologisista lähtökohdista. Heidän näkemyksensä vaikuttivat keskiajalla kirkon traditioon merkittävästi, aiheuttaen nykyaikaan asti säilyneen jännitteisyyden erilaisten kristinuskon muotojen välille. Edes kristittyjen piirissä ei siis vieläkään ole saatu ratkaisua kysymykseen tahdon vapaudesta, yhdestä kyseisen uskonnon tärkeimmistä kysymyksistä.

Kysymyksen tärkeys selviää, kun kerron, että tahdon vapaudessa on kristinuskossa kysymys Pelastumisesta: Tahdon vapauden kannattajien, kuten Pelagioksen, mielestä ihmiset pelastuvat pohjimmiltaan omasta tahdostaan. Tahdon vapauden kieltäjien, kuten Augustinuksen, mukaan ihmiset sen sijaan voivat pelastua ainoastaan Jumalan armosta.

Mutta tämä on yksinkertaistamista. Ongelman ymmärtämisen kannalta on parempi aloittaa Augustinuksesta. Tämän kirkkoisän (ja nykyään pyhimyksen) mukaan sieluilla oli ennen lankeemusta vapaa tahto, mutta käytettyään sitä väärin he menettivät sen. Tästä "lankeemuksesta" alkoi historia, joka on taistelua absoluuttisen Hyvän ja absoluuttisen Pahan välillä. Ihmiset ovat "kahden maailman kansalaisia", aistillisen ja yliaistillisen, mutta jokainen myös kuuluu jompaankumpaan vastakkaisten voimien "valtioista" - joko Jumalan Valtakuntaan tai sitten Paholaisen Valtakuntaan. Historian ajan ihmiset kuitenkin elävät Maallisessa Valtakunnassa, jossa on sekaisin molempien vastakkaisten mahtien kansalaisia. Jumalan Valtakunta ei ole näkyvä kirkko, jossa myös on molempien mahtien kansalaisia, eikä Paholaisen Valtakunta ole esimerkiksi mikään maallinen valtio (jotka kaikki ovat itse asiassa Jumalan asettamia). Itse asiassa, ihmiset eivät tiedä kumpaan valtakuntaan lopulta kuuluvat, ennen kuin viimeisellä tuomiolla. Augustinus "tietää" vain sen, että Jumalan Valtakuntaan kuuluvien, eli pelastuvien, määrä on todella pieni. Historian kehitys on ennalta määrätty ja lopulta Hyvä - siis Jumala - tulee voittamaan. Historian lopussa ihmiset jaetaan hyviin ja pahoihin, jotka sitten sijoitetaan asianmukaisiin paikkoihin, eli Taivaaseen tai Helvettiin. Tämä sijoitus on pysyvä, sillä historian loputtua se ei toistu, vaan lopputilanne jää ikuiseksi.

Omituista Augustinuksen varsin synkän näköisessä maailmankuvassa on se, että hänen mukaansa pelastuminen ei ole kiinni ihmisten omista teoista tai tahdosta, vaan ainoastaan Jumalan perusteettomasta valinnasta. Tällä valinnalla on kuitenkin yhteys ihmisten tekoihin sitä kautta, että Jumala on valintansa tehnyt jo ennen historian alkua, ja tällä on vaikutusta ihmisten toimintaan. Augustinuksen pessimistinen ihmiskuva tulee tässä näkyviin, sillä hän uskoo ainoastaan valittujen kykenevän hyvään, moraaliseen elämään. Ihmisen tahto on liian heikko yksinään ohjaamaan ihmistä hyvään, eikä järjestäkään tähän ole. Teemme hyvää ainoastaan Jumalan armosta ja tahdosta - sikäli kun ylipäätään hyvää teemme. Voi sanoa, että emme tee hyvää ja pääse siksi Taivaaseen, vaan teemme hyvää, koska meidät on valittu pääsemään Taivaaseen.

Augustinuksen käsitys tunnetaan nimellä predestinaatio-oppi. Se on fatalismia, kohtalouskoa, sillä sen mukaan historia on valmiiksi kirjoitettu ja ainoastaan avautuu ajan mukana, eikä ihminen itse mahda kohtalolleen mitään. Pelagiuksen käsitys on tälle vastakkainen, sillä hän uskoi pelastuksen olevan mahdollista oman tahdon voimin, vaikkei sen saavuttaminen ehkä helppoa olekaan. Ainakin tältä osin hän seuraa kreikkalaisperäistä pakanaperinnettä. Esimerkiksi uusplatonikkojen mukaanhan yhdistyminen Yhden kanssa oli "filosofin" (paremminkin mystikon) omista kyvyistä kiinni. Tähän ei tarvittu kristittyjen Jumalaa tai Kirkkoa. Pelagioksen käsitys on palkintomoraalia, joka perustuu ajatukseen, että meidät palkitaan tekojemme mukaan: syntiset joutuvat Helvettiin synnittömien päästessä Taivaaseen. Pelagios perusteli käsitystään mm. sillä, että Jumala on hyvä, joten hänen on palkittava synnittömät, sillä muuten hän tekisi pahaa. Palkintomoraalin ongelma on kuitenkin siinä, että tekojen tekeminen palkinnon toivossa ei ehkä olekaan moraalista, joten ei ehkä olekaan selvää, täytyisikö Jumalan (ollakseen hyvä) pelastaa tällaiset pyrkyrit Helvetiltä.

Nämä vastakkaiset käsitykset siis edelleen kaivelevat kristittyjen, ja epäilemättä muidenkin ihmisten, mieliä varsin kovasti - ainakin jos erilaisten internetin virtuaalisten forumien keskustelunaiheita voi pitää kiinnostusten jonkinlaisena indikaattorina. Mutta yleensä tahdon mahdollisesta vapaudesta puhuttaessa ei huomata ajatella ongelman historiallisia lähtökohtia ja viitekehyksiä. Tämän takia ei ymmärretä, että keskustelussa sotketaan toisiinsa kaksi aivan eri aihepiiriä ja ongelman lähdettä. Mielenfilosofiassa on kysymys siitä, miten (ihmis)mieli tekee päätöksensä - teologiassa taas kysymys on pelastumisen perusteista. Voisi jopa sanoa, että keskustelijoiden ristiriitaiset lähtökohtien takia keskustelu on jo ennen alkuaan determinoitu sekavaksi. Keskustelijoiden esittämä käsitys tahdosta ja sen mahdollisesta vapaudesta perustuu pitkälti heidän teologisiin käsityksiinsä, silloin kun teologia on heidän lähtökohtansa, tai sitten tieteelliseen maailmankuvaan, silloin kun tämä on heidän lähtökohtansa. Mikäli keskustelijat eivät selvitä toisilleen keskustelun lähtökohtia - sekä mahdollisesti teologian keskiaikaisia juuria - he puhuvat tavallaan toistensa ohi, ymmärtämättä toisiaan.

Kognitiotieteen ja mielenfilosofian näkökulmasta teologinen kysymys tahdon vapaudesta ei ole kovin kiinnostava. Tieteellisessä maailmankuvassa ei jumalia ole, ei myöskään kristinuskon tuntemaa Jumalaa. Käsitys Jumalan armon perusteista ei siis myöskään kuulu tieteen piiriin. Kuten yllä on nähty, pelastus voi teologian mukaan olla seurausta ihmisen tai jumalan valinnoista - tai miksei molemmista - mutta sillä ei ole, tai ei ainakaan näytä välttämättä olevan, mitään tekemistä ihmismielen toiminnan kanssa. Sillä ei siis pitäisi olla kristityn pelastustoivon kannalta mitään merkitystä, miten mielenfilosofit uskovat ihmisten päätösten tapahtuvan. Vielä vähemmän nämä käsitykset kiinnostavat kristittyä, joka kannattaa Augustinusta ja tämän predestinaatio-oppia. Tämän näkemyksen mukaan sillä ei yksinkertaisesti voi olla mitään merkitystä, miten ihmisen päätökset tapahtuvat, koska kuitenkin pelastus on ainoastaan Jumalan tekemä ratkaisu. Pelagioksen näkemystä kannattava kristitty voi myöskin nukkua yönsä rauhassa, sillä se determinismi, josta mielenfilosofi puhuu, ei koske uskonnon kannalta niin tärkeätä pelastus-oppia.

Sitä, että teemme ratkaisumme tietomme ja muiden psykologisten tekijöiden perusteella, tuskin kristitty fundamentalistikaan kiistää. Tämä ei tunnu mielekkäältä sen enempää Augustinuksen kuin Pelagioksenkaan näkemyksen perusteella. Augustinusta seuraava voi sanoa Jumalan tehneen valituistaan sellaisia, että heillä on (mentaalinen) taipumus hyvän tekemiseen. Pelagiolainen taas sanoo vain, että ne jotka tekevät hyvää, pelastuvat. Tapa, jolla aivot aiheuttavat käytöksen ei liity tähän mitenkään. Ainoa ero pelagiolaisen ja augustinuslaisen välillä on moraalinen: Augustinolainen tekee hyvää, koska haluaa tehdä hyvää ja pitää sitä vaikkapa Jumalanrakastamisen ilmaisemisen tapana (ja ehkä siksi, että toivoo kuuluvansa pelastuviin). Pelagiolainen tekee hyvää siinä toivossa, että sen ansiosta pelastuisi. Teologialla ei siis näytä olevan merkittävää yhteyttä mielenfilosofiaan näinkään päin ajateltuna.

Taitaa kuitenkin olla liikaa toivottu, että ihmiset alkaisivat ajatella käsitystensä taustoja, sekä analysoida filosofisesti niiden tarkempaa merkitystä. Mutta niin kauan kuin näin ei tehdä, sekavista ja uskonnollisille katsomuksille tyypillisistä jankkaavista "juupas-eipäs" -keskusteluista tuskin tulee loppua. Joka tapauksessa tämä katsaus tahdonvapauskiistan juuriin nähdäkseni osoittaa oppihistorian tuntemuksen hyödyllisyyden filosofisissa ja muissa opillisissa keskusteluissa.