Tieto, Tietäminen

Tämä on HTML-versio tekemästäni luentopäiväkirjasta.

Tampereen Yliopistossa järjestettiin 16.1. ja 5.4.2001 välisenä aikana luentosarja aiheesta Tieto, Tietäminen ja Sukupuoli. Luentosarjan järjesti Filosofian laitos yhdessä Naistutkimuksen laitoksen kanssa. Tämä työ on luentosarjan perusteella kirjoitettu luentopäiväkirja. Seurasin luentoja filosofian opiskelijan näkökulmasta (esim. naistutkimuksen opiskelijan perspektiivin sijaan) ja kiinnitän myös tässä tekstissä huomioni perinteisen filosofian ja oman tällaista filosofiaa koskevan näkemykseni mukaisesti (muuhun en tietenkään pystyisikään).

Joudun muuttamaan aiheiden käsittelyjen järjestystä ja yhdistelemään eräiden luentojen aiheet saman otsikon alle. Jätän myös osan luennoista huomiotta, paitsi huomion keskipisteen valintani, myös luettavuuden (eli lähinnä päiväkirjan pituuden) takia. Suurimman osan luentosarjasta saan kuitenkin tiivistettyä tähän päiväkirjaan.

Viittaan työssäni muutamiin luentosarjan ulkopuolisiin teoksiin, mutten voi käytännön syistä mainita tarkkoja sivunumeroita. Uskon kuitenkin, ettei se ole tarkoitukseni tai työn kannalta edes tarpeen.

’Järkevyys’ (rationaalisuus) on varmasti yksi kulttuurimme tärkeimpiä ja arvostetuimpia käsitteitä, mutta ei ole välttämättä kovinkaan selvää, mitä näillä sanoilla oikeastaan tarkoitetaan – siis mitä järkevyys on? Esimerkiksi käsitteen normatiivinen käyttö ("On järkevää…", "Ei ole järkevää…", "Ole nyt järkevä…"), jolla pyritään "retorisesti" vaikuttamaan muiden ihmisten toimintaan, ei selvästikään ole se, mitä filosofit muinaisen Kreikan ajoista lähtien ovat ’järkevyydellä’ tarkoittaneet: filosofit pyrkivät vakuuttamaan pätevällä argumentaatiolla, eivät olemalla hyviä "puhujia", vetoamalla sanojen pinnalliseen vaikutukseen tai muuta vastavaa. (Tämä "pätevä argumentaatio", jota loogiseksikin sanotaan, on saavuttanut niin suuren suosion, että puhekielessäkin käytetään nykyään sanaa "logiikka" samalla normatiivisella tavalla kuin järkevyyttä.) Mutta onko tällaista ei-normatiivista, pätevän agumentaation järkevyyttä oikeasti edes olemassa?

Jaan seuraavassa rationaalisuuden kahteen luokkaan: teoreettiseen ja käytännölliseen rationaalisuuteen, sekä esittelen muutamia järkevyyden määrittelyn yrityksiä ja hieman niiden kritiikkiä.

Teoreettisella rationaalisuudella voi nimittää sellaisia asioita, kuten ajattelun tai päättelyn "lainalaisuus" tai "säännönmukaisuus" ja henkilön uskomusjärjestelmän ristiriidattomuus, sekä ihmisjärjen (logiikan kielellä) tavoitettavissa oleva "oikea maailman jäsennys". Tällaisia näkemyksiä voi heti kritisoida mm. huomauttamalla, ettei ole olemassa yhtä, ainoatta oikeata logiikkaa (ei sääntökokoelman eikä kielen merkityksessä), nykyään logiikoita pidetään työkaluina tavoitteiden toteuttamista varten, ei maailman Logoksen tavoittavana Oikean Ajattelun menetelmänä. Päättelyitä ei yleensäkään pidetä sellaisenaan pätevinä maailmasta totuuksia tuottavina menetelminä, vaan intuitiota vastaan sotivat ajatukset yleensä hylätään "selvästi virheellisinä" (toisin teki esim. Parmenides aikanaan). Edes matematiikkaa ei pidetä enää todellisuutta koskevana tieteenä ("…as far as the laws of mathematics refer to reality, they are not certain; and as far as they are certain, they do not refer to reality", kuten Einstein selitti Humen ajatuksia [lainaus Loseen kirjasta A Historical Introduction to the Philosophy of Science]). Nykytieteessä ja mielenfilosofiassa ihmis-mieltä tutkittaessa onkin korostunut intuition ja "irrationaalisten" ajattelun (ja hahmontunnistuksen yms) todellisten toimintojen tutkiminen formaaliin logiikkaan nojaavan tutkimuksen sijaan.

Filosofiassa ja yleisemmässäkin keskustelussa on muutenkin esitetty rationaalisuuden käsitteestä perinteestä poikkeavia näkemyksiä, ja erityisesti käsitteen normatiivista latausta on yritetty purkaa. Nykyään rationaalisuus yhdistetään usein myös tieteelliseen ajatteluun ja tietoon. Tämä (ei kovin yllävästi tiedemiesten keskuudessa yleinen näkemys) tukeutuu empiiriseen tietoon vastakohtana perinteiselle (esim. Descartesin) rationalismille, joka uskoi mielen kykyyn ja epäili pettäviä aisteja (voisi siis sanoa että toistaiseksi Brittiläiset empiristit ovat voitolla). Ikävä kyllä ei ole olemassa sellaista "puhdasta havaintoa", jonka varaan tieto voitaisiin rakentaa. Niinpä tällainen tieteellinen rationaalisuus (tai tieteellinen skeptisismi, kuten sitä myöskin kutsutaan) ei enää yritäkään tavoitella tietoa perinteisessä merkityksessä, vaan paremminkin rakentaa "toistaiseksi hyödyllisiä" tai "toimivia" teorioita ja hypoteeseja, jotka ovat vain hetkellisesti parhaita kuvauksia maailmasta – ja hylättävissä heti paremman löytyessä. Vaikka jokin teoria saattaisikin periaatteessa olla "oikea kuvaus maailmasta", emme koskaan voisi tietää sitä (aivan kuten kukaan ei voi tietää tietävänsä että p, vaikka tietäisikin että p).

Kant, vanhana rationalistina (ja Newtonin saavutusten vakuuttamana) uskoi kuitenkin järjen ja tieteen mahdollisuuteen saavuttaa todellista tietoa, ja väitti voivansa selittää tämän teoriallaan "maailman rakentavista" ymmärryksen kategorioista, jonka mukaan käytämme järkeämme jäsentämään maailmaa. Mutta maailman "rakentaminen" ei ole (ainakaan perinteisessä merkityksessä) rationaalista, se on vain toimintaa – voisi olla useampia tapoja "rakentaa" maailmaa, eikä mikään niistä olisi sen oikeampi tai paremmin perusteltu kuin muutkaan. Sitä paitsi muoto—aines –erottelu ei tunnu uskottavalta, koska ainakaan oma perin inhimillinen ja heikko järkeni ei voi kuvitella kirjaimellisesti muodotonta ainesta – ainoastaan sekavan ja/tai yhtenäisen massan, mutta nämäkin ovat jo muotoja. Uskottavuutta heikentää myös se, että Kantin "teoriaa" ei voi mitenkään todistaa ainakaan oikeaksi (ja tietysti se, että suhteellisuusteorian voisi ajatella jopa falsifioivan sen).

Käytännölliseksi rationaalisuudeksi voi nimittää yksilön toimintaan liittyviä periaatteita, kuten päämäärärationaalisuus (esim. – "onnellisuuden tavoittelu on rationaalista") ja keino-päämäärä –rationaalisuus (johdonmukainen päämäärän tavoittelu). Tällaiset ajattelutavat perustuvat praktiseen syllogismiin:

Päämääräraionaalisuudesta voi kuitenkin huomauttaa (samaan tapaan kuin Kantin teoriasta yllä), että päämäärät sinänsä ovat pelkkiä päämääriä – niitä ei voi (ainakaan näiden teorioiden puitteissa) arvostella sellaisenaan. Jälkimmäisen teorian mukaan taas eri päämäärät tulisi asettaa jonkinlaiseen preferenssijärjestykseen, mikä taas vaatisi niiden arvojen jonkinlaista mittaamista tai arvioimista. Mutta millä perusteella ne asetettaisiin järjestykseen ja voisiko se peruste olla rationaalinen?

Käytännölliseen rationaalisuuteen mielestäni liittyy myös itsehallinta, sillä itsehallinta on selvässä yhteydessä yksilön toimintaan. Monet filosofit ja filosofiat (sekä uskonnot) ovatkin pitäneet itsehallintaa ja –hillintää eräänä ehkä jopa tärkeimmistä järjen tehtävistä, tai ainakin sen selvänä ilmenemismuotona. Esimerkiksi Aristoteleen mukaan ihmissielu jakautuu rationaaliseen ja irrationaaliseen osaan, joista ensimmäinen on ihmisen "olennainen" (essentiaalinen) piirre, jumalallinen osa, ja sen pitäisi hallita tahtoa ja tunteita, eli ei-jumalallisia osia. Valistusajan mukana nousi keskeiseksi yksilön (autonomisen subjektin) kyky hankkia tietoa rationaalisesti, mikä tarkoitti myös aukroriteettien kritisointia ja kyseenalaistamista. Tieteen ja tekniikan kyky hallita Luontoa (ja sitä kautta ihmisten elämänlaatuun vaikuttaminen) ja itsenäisen, kriittisen subjektin kyky hallita itseään nähtiin analogisina.

Mutta vaikka joku vielä sieluun uskoisikin, niin tuskin silti sellaiseen, jota järki hallitsee: Nietzsche ja Freud, sekä heitä seuranneet ajattelutavat ja tieteellinen tutkimus (psykologia, neurotiede, yms) ovat näyttäneet ihmisen ajattelun irrationaalisuuden ja kykynemättömyyden loogiseen tai muuten perusteltuun päätöksentekoon normaaleissa tilanteissa. Autonomista subjektia pidetään illuusiona, eikä varmaan kukaan enää kiellä ympäristön ja biologisten tekijöiden vaikutusta yksilön toimintaan. On myös ymmärretty, ettei mielen (tai sielun) "irrationaalisena" pidetty osa, ole välttämättä irrationaalinen: mm. tunteiden kognitiivista merkitystä on korostettu – tunteet ovat myös maailman arviointeja ja tärkeä ajattelun osa, ei pois karistettavissa oleva (mitä se ei siis edes ole) painolasti tai haitta. (Tosin medikalisaatioksi sanottuun ilmiöön liittyy edelleen tunteiden hallinta lääkkeillä ja kykenemättömyys nähdä esim. masennus oikeutettuna tapana kokea se helvetti, jota myös elämäksi kutsutaan). Ja vaikka tieteellis-tekninen järki selvästi on tehokkuutensa näyttänyt, ei se pysty täysin luontoa hallitsemaan, eivätkä sen kaikki vaikutukset ole olleet ennakoituja, hallittuja, eivätkä haluttuja (esim. tietyt vaikutukset talouteen ja ympäristöön) tai tarkoituksenmukaisia (esim. mainittu medikalisaatio).

On perinteisestä rationaalisuuden käsitteestä kuitenkin jotakin jäänyt jäljellekin. Meillä näyttäisi mm. olevan eräänlainen "ajattelupakko" olettaa subjektiivinen kykymme päättää (vapaasti) toiminnastamme. Meillä on myös "automaattinen" pyrkimys jäsentää maailmaa ja käyttää "järkeämme" (tai mitä kognitiivisia kykyjä meillä sitten onkaan) maailmassa selviytymiseen – tämä pyrkimyshän on mitä ilmeisimmin meille nämä kykymme ja mahdollisen järkemmekin evoluution saatossa mahdollistanut. Meillä on psykologinen taipumus ainakin useimmiten säilyttää uskomusjärjestelmiemme sisäinen ristiriidattomuus (vaikka mm. tiedemiesten keskuudessa esiintyy uskonnollisuutta, ja jossakin määrin "jakomielistä" ajattelua tähän uskoon liittyen). Eloonjäämistaistelussa on toistaiseksi pärjännyt myös auktoriteettikriittisyys (ainakin joidenkin, joskaan ei kaikkien ihmisten keskuudessa – joissakin, etenkin uskonnollisissa, yhteisöissä kriittisyyttä edelleen vastustetaan voimakkaasti). Se on selvinnyt mitä ilmeisimmin samasta syystä kuin kaikki muukin mikä selviää: se toimii. Kriittisen ajattelun kykymme mahdollistaa uuden "tiedon" tuottamisen mm. tieteessä ja väärän (tai hyödyttömän) tiedon hylkäämisen.

Perinteisen länsimaisen filosofian merkittävin piirre, joka sen erottaa muista samantapaisia aiheita pohtivista ajattelutavoista, on sen keskusteleva luonne (näin väittää ainakin Popper teoksessaan Arvauksia ja Kumoamisia). Ja tämä keskustelu ei ole pelkästään väittelyä ja pyrkimystä vastaväittäjän voittamiseen keinolla millä hyvänsä, vaan filosofit ovat aina pyrkineet ymmärtämään ja selittämään asioita, jopa maailman perimmäistä luonnetta. Selitystapa oli enemmänkin myyttinen, mutta toisin kuin muut myyttien esittäjät (kuten papit), filosofit eivät ole koskaan väittäneet myytiensä olevan varmasti tosia kuvauksia, vaan ovat olleet valmiit hyväksymään paremman selitystavan, jos joku sellaisen pystyisi esittämään, tai korjaamaan omaa selitystään siihen kohdistetun kritiikin perusteella (jota he siis muista myytinkertojista poiketen ihmeen hyvin sietivät). Tämä asenne paljastanee jotain olennaista siitä, mitä filosofit pitävät rationaalisena keskusteluna, filosofointina.

Ja jos filosofinen keskustelu tai väittely voi olla rationaalista, niin voi sitä olla myös muu retorinen toiminta. Tällaista on ainakin päätöksenteko ja ongelman ratkaisu, sekä tutkimusraportin kirjoittaminen (joka on tavallaan nykyaikainen filosofisen keskustelun muoto). Yhteistä näille (jossain mielessä ehkä viimeistä lukuunottamatta) on evidenssin (siis tieteellisen tai muun "todistusaineiston" tai muun jotakin päätöstä tukevan informaation) väistämätön epätäydellisyys, tai pahimmassa tapauksessa jopa sen täydellinen puute. Kuitenkin jotain on tehtävä tai valittava (ja tekemättä jättäminenkin on valinta), joten täytyy yrittää valita paras mahdollinen teko, siis se, joka saatavilla olevan informaation perusteella on järkevintä tehdä. Tieteellisessä tekstissä on se ero muihin mainittuihin tilanteisiin verrattuna, että siinä ei enää (ainakaan yleensä) tutkita kohteena olevaa asiaa, vaan yritetään argumentoida oman jo valmiiksi muodostuneen mielipiteen puolesta, ja käytetty data on yleensä kirjoittajan valittavissa (tietysti huonosti tai väärin valittu data on vastaväittäjille helppo maalitaulu). Näin tietysti voi käytännössä olla muissakin tilanteissa, mutta ideaalisti voisi olettaa "järkevän" ihmisen pyrkivän paremminkin "oikeaan tulokseen", kuin oman mielipiteen hyväksyttämiseen (käytännössä yleensä voi väittelijän motiiveja kuitenkin epäillä ainakin silloin, kun tämä selvästi hyötyisi tukemastaan päätöksestä).

Yleensä retorisia tilanteita yhdistää mm. väittelyn päärakenne ja evidenssin tyypit. Jokaisella väittelijällä (tai osapuolella päätöksenteossa) on yleensä yksi pääväite, jota hän pyrkii ainakin yhdellä, mutta tavallisesti useallakin argumentilla tukemaan. Argumentit taas useimmiten käyttävät tukenaan evidenssiä, eli empiiristä dataa ("kerätty tieto", siis tutkimusmateriaali, tai tieteen faktaksi hyväksyttävät teoriat, kuten evoluutio-teoria tai termodynamiikan lait) tai muuta, joko yleisesti hyväksyttyä ("Onhan niin, että…") tai saatavissa olevaa informaatiota ("Aamulehdessä oli eilen artikkeli…"). Nykyään pelkkä argumentti ilman evidenssiä nimittäin harvemmin vakuuttaa ketään. Argumentti itse on parhaimmillaan looginen, eli muodoltaan pätevä. Perinteisesti hyveenä on pidetty "viileätä", siis tunteetonta tyyliä, sillä väitellä voi myös hyvinkin kiihkeästi ja tunteisiin vedoten, jolloin usein argumentin rakenteella sen enempää kuin evidenssilläkään ei ole enää mitään merkitystä. Kiihkeä tyyli saa myös keskustelijat helposti tunteiden valtaan, jolloin heidän itsehillintänsä ja arviointikykynsä saattaa heikentyä. Voi käydä myös niin, että kiihkoton, viileä tyyli vakuuttaa kuulijat perusteettomasti, etenkin jos sille esitetään vastaväite erityisen kiihkeästi.

Tutkimusraportin rakenne paljastaa yleisemmänkin väittelylle tyypillisen rakenteen, jonka merkitys kuitenkin on ehkä suurempi tieteellisen raportin ollessa kyseessä. Ensin on syytä huomata, ettei teoria-vapaata tutkimusta olekaan, siis mitä empiirisinkin tutkimus nojaa aina joihinkin teorioihin, ovat ne sitten eksplisiittisesti muotoiltuja tai eivät. Niinpä tutkimus alkaa ohjautua jo siinä vaiheessa, kun ensimmäiset taustateoriat hyväksytään, tehdään se sitten eksplisiittisesti tai implisiittisesti – on siis ilmeisesti sen parempi, mitä tietoisempi tutkija taustaoletuksistaan on. Vastaavasti minkä tahansa argumentin taustalla on usein myös taustaoletuksia ja julkilausumattomia arguementteja, joita ei useinkaan huomata, vaikka se kannattaisikin. Tutkimus jatkaa ohjautumistaan taustaoletusten (tahattoman) valinnan jälkeen valintojen kautta niin, että ensin tutkija valitsee tutkimuksensa, tutkimusongelmansa ja tutkimuksensa tavoitteet. Sitten hän joutuu valitsemaan tutkimuksen koulukunnan, käsitteet, teoriat ja mallit – siis jos hän edes pystyy nämä valitsemaan, eli jos hänelle ei ole liian voimakkaasti iskostettu mieleen sitä "Ainutta Oikeata" tapaa tehdä tutkimusta. Päätöksentekotilanteessa vastaava ongelma voi esiintyä helpomminkin, kun päättäjät eivät osaa muuttaa totuttuja ajattelutapojaan. Tämän vaiheen jälkeen tutkija valitsee tutkimusmenetelmänsä ja käyttämänsä empiirisen aineiston. Jäljelle jää enää tutkimuksen toteuttaminen ja johtopäätösten vetäminen (sekä tietysti julkaisu). Jokaisessa yllämainitussa vaiheessa edelliset päätökset vaikuttavat seuraavaan valintaan, kuten tietysti (tai ainakin toivonmukaan) myös muut perustelut.

Feministinen epistemologia perustuu oletukseen, ettei ole merkityksetöntä, kuka on tiedon subjekti. Subjektin yhteiskunnallinen asema on tiedon kannalta relevanttia ja subjekti on myös riippuvainen muista tietäjistä. Tiedon subjektin ja objektin välinen suhde on tietoteorian keskeinen ongelma.

Feministiset epistemologit väittävät, että väitteen oikeutus riippuu osittain siitä, kuka sen esittää - siis toisin kuin yleensä on ajateltu. Esimerkiksi Leslie Stevenson kirjoittaa kirjassaan Seven Theries of Human Nature: "The technique of meeting criticism by attacking the motivation of the critic is fundamentally irrational. For if what is being discussed is whether the theory is true, or whether there are good reasons for believing it, then the objections that anyone produces against it must be replied to on their own merits, regardless of their possible motivations." Feministiset epistemologit eivät usko tällaisen rationaalisuuden ihanteen käytännössä aina toteutuvan. He mm. huomauttavat, että väitteen oikeuttaminen on yhteisöllistä. Tietysti tieteessäkin väitteen oikeutus on yhteisöllistä siinä mielessä, että tiedeyhteisön mielipide on se, mihin pyritään vaikuttamaan ja mikä myös kollektiivisesti päättää väitteen tai argumentin arvon. Mutta tämän ei tarvitse tarkoittaa mitään muuta – siis yhteisöllisyys ei tarkoita, että esimerkiksi tieteellisen teorian arviointi olisi irrationaalista. Yhteisö rationaalisesti toimivia ihmisiäkin on yhteisö. Joskus tällainen yhteisö saattaa kuitenkin käyttäytyä myös irrationaalisesti, vaikkapa tutkimusalan perustajaa kohtaan liian suureksi (jopa henkilön palvonnaksi) kasvaneen kunnioituksen takia (esim. "Freudilaisuus"). Sosiaaliset tekijät saattavat myös haitata yhteisön tutkimusta ja yhteisön kunnioitetuimmat jäsenet saattavat käyttää vaikutusvaltaansa väärin, tarkoittamattaankin (esim. koska ovat kykenemättömiä muuttamaan mieltään tai oppimaan uusia asioita). Se, kuinka suuri merkitys tällaisilla tekijöillä on vaikkapa tieteen edistymiseen, on kiistanalainen asia.

Muista tieteenfilosofioista poiketen feministinen tieteenfilosofia on käsitellyt myös poliittisia seikkoja ja valtarakenteita. Aiemmin feministinen tieteenfilosofia kiinnitti erityisesti huomiota sukupuoleen perustuviin valtarakenteisiin, mutta myöhemmin se on laajentunut yleisemmäksi ideologiakritiikiksi. Kritiikissään feministiset tieteenfilosofit ovat käyttäneet etenkin "tikku-ukko" (strawman) karikatyyrejä, joiden tarkoitus ei ole ollut kuvata todellisuutta mahdollisimman tarkasti ja oikeudenmukaisesti, vaan erottamalla esiin tarkasteltavat piirteet. Vaikka tällaisellakin kritiikillä tietysti voi tarkoituksenmukainen käyttönsä olla, ei voi olla ajattelematta, kuinka paljon helpompaa onkaan hyökätä tällaisia linnunpelättejä vastaan, sen sijaan että tarttuisi kritiikin kohteeseen itseensä.

Feministisessä tieteenfilosofiassa kysytään erityisesti kuka harjoittaa tiedettä, koska feministiset tieteenfilosofit epäilevät tieteentekemisen taustalla olevan intressejä, joita ei ääneen sanota. Heitä kiinnostaa myös, missä yhteiskunnallisessa yhteydessä tai ympäristössä tiedettä tehdään ja heijastavatko tieteelliset käytännöt joitain ideologisia suuntauksia? Kuitenkaan ainakaan Helen Longino ei oleta mitään yhtä ideologiaa tieteen teon taustalle, toisin kuin jotkut radikaalimmat "salaliittoteoreetikot", Popperin termiä lainatakseni.

Paitsi sosiaalisena tiedeyhteisön toimintana, tiede nähdään yhteiskunnallisena toimintana. Tällöin ei voida tiedeyhteisöä rajata muusta yhteiskunnasta irralliseksi tutkimuskohteeksi, koska edes tiedeyhteisön ei voida olettaa olevan immuuni muun yhteiskunnan vaikutuksille, ja toisaalta ei voida olettaa, että tiedeyhteisö ja erityisesti sen toiminta, eli tieteenteko, ei vaikuttaisi muuhun yhteiskuntaan.

Myös tieteellinen teorianmuodostus on feministisen tieteenfilosofian kohteena: Miten voi olla erilaisia näkemyksiä samasta datasta? Longino vastaa kysymykseen selittämälllä, että tutkijat kiinnittävät huomiota saman asiaintilan eri aspekteihin, sen mukaan, mitä he pitävät taustaoletustensa takia relevantteina. Itseasiassa datasta itsestään ei voisi "hyppyä" hypoteeseihin ja teorioihin tehdäkään ilman perusoletuksia (basic assumptions) ja perususkomuksia (basic beliefs) – ne toimivat ikään kuin siltana datan ja teorioiden välissä. Näin tieteellinen tieto ei tietenkään automaattisesti ole objektiivista vaan objektiivista on tieto, joka ottaa huomioon useita näkökulmia (tämä vaatimus tieteen siis tulisi täyttää). Tiedeyhteisössä pitää olla erilaisia arvoja arvostavia ihmisiä, koska näin kaikki voivat nähdä omien arvojensa vaikutukset näiden arvojen erojen ja niiden vaikutusten kautta. Tieteen sosiaalinen luonne paitsi tekee tieteen haavoittuvaksi, myös suojaa sitä yksilöiden tai ryhmien ylivallalta. Tieteelliset kirjat, referee-menettely ja julkaisunjälkeinen kritiikki ylläpitävät tiettyä näkemystä. Ne voivat estää tieteen moniäänisyyttä, joka taas saattaa olla edellytys tieteen edistykselle.

Tieteellisen teorian verifiointi tai falsifiointi on sosiaalista neuvottelua. Perinteistä oletettua objektiivisen tiedon mahdollisuutta ei ole, tieto on aina sosiaalista. Eikä ole vain yhtä, vaan monia tiedeyhteisöjä, joissa kaikissa tapahtuu omat sosiaaliset neuvottelunsa omien sosiaalisten tekijöiden puitteissa. Longinon mukaan kuitenkin tiede syntyy vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa, ei pelkästään sosiaalisesti. Siis tiede ei ole kuitenkaan "irrationaalista".

Longinon mielestä tieteenfilosofian pitäisi etsiä tieteellisen teorian hyveitä moniäänisyyden tavoitteluksi, ei neutraalisuuden tavoitteluna. Näitä hyveitä olivat mm. yhteisöllisesti hyväksytyt kritiikin väylät, jaetut kritiikin standardit. Hän pitää tärkeänä tiedeyhteisön halukkuutta vastata kritiikkiin ja vaatii tieteellisen auktoriteetin jakamista, ettei se keskittyisi. Suurena uhkana tieteelle hän pitää tieteen kaupallistumista ja tuotteellistumista.

Feministinen epistemologia keskittyy tietämisen yhteisöllisyyteen, tietävään yhteisöön. Tiedon vakuuttavuudelle on yhteisöllisä kriteerejä ja yhteisön subjektiviteetit ovat osa tiedon kriteeristöä. Olennaista tässä epistemologiassa on useammanlaisen tiedon olemassaolon hyväksyminen. Tiedon määritelmä ei enää voi olla "tosi uskomus", sillä tieto on sitä, mitä tietävä yhteisö hyväksyy tiedoksi. Tietäjät (would-be-knowers) ovat ruumiillisia olentoja, joihin vaikuttaa paikka, partikulaari perspektiivi, situaatio, jossa tietäjä on. Tietäjinä "osaamme paikkamme" (tiedämme, mihin yhteisöön kuulumme, mikä on hyväksyttävä diskurssin tyyli ja missä retorisissa tiloissa mitäkin tietoa esitämme). Tieto tapahtuu todellisuudessa, tieto ei ole tietoa todellisuudesta. Ideaali tietäjä on tietävä yhteisö, jonka tieto on erilaisten yhteisöjen haastamisen kautta mahdollista. Jos kohtaamista eri tietäjien välillä ei tapahdu, tietäjät eivät enää huomaa tietomahdollisuuksiensa rajallisuutta. Radikaaleimman version mukaan oletetut tiedon kriteerit eivät oikeasti ole vakuuttava tekijä, vaan symboliset auktoriteetit ja sosiaaliset vaikuttimet määräävät, mikä tai kenen tieto on vakuuttavaa. "Tietäminen perustaa tietämättömyyden", jokainen tietävä yhteisö tekee jaon tiedon ja ei-tiedon välillä, eli päättää, mitä hyväksytään tiedoksi ja mitä ei (kuten tiede – pseudo-tiede).

Feministisen epistemologian mukaan tiedon paradigmaattiset esimerkit, metaforat tulee vaihtaa parempiin. Huono esimerkki tietämisestä on "S tietää, että P", jossa p on esine, ja S on intressitön Subjekti. Parempi esimerkki olisi vaikkapa "S tietää, että Anne…", jossa Anne on ihminen. Tämä vaatii suhteen, jossa tietäminen tapahtuu. "Puhtaita kategorioita", kuten dikotomiat subjekti – objekti ja fakta – fiktio eivät toimi. Täytyy hyväksyä "epäpuhtaat kategoriat". Tunteminen, aistihavainnot yhdistävä kokemus, on hyväksyttävä tietämisen esimerkiksi (protyypiksi). Tietoa motivoi aina jokin intressi – se tekee tiedon mahdolliseksi. Mutta vaikka tieto on aina epävarmaa, ehdotus tiedoksi, se ei ole luuloa (doxa), sillä varmempaa tiedon mahdollisuutta ei ole, eikä tällainen epävarma tieto ole hyödytöntä (vrt. – Popperin fallibilismi).

Richard Rorty kritisoi ajatusta tiedon teoriasta. Klassinen tietoteoria erottaa voimakkaasti toisistaan tietävän Subjektin ja tiedettävän Objektin. Jälkianalyyttiset filosofit, mm. Rorty, väittävät tällaisen epistemologian tulleen tiensä päähän. "Epistemologia on teoria oikeuttamisesta" (justification). ("Jos olisi vain yksi teoria, se ei olisi teoria, vaan fakta.") Tälle oikeuttamiselle on erilaisia paradigmoja (viitekehyksiä), kuten tiede. Descartesia (joka oli sekä filosofi että tieteilijä) seuraten filosofiassa on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan oikea epistemologia toimii tieteen yhteydessä, eli tutkii mm. tieteen perusteita. Kuvaamme tiedosta on vallinnut metafora ("filosofia on luonnon peili"), jonka mukaan mielemme heijastaa (peilaa) todellisuutta. Tietoteoria on rakentunut tietävän Subjektin varaan. On ajateltu, että Subjektin mielessä on Idea Objektista, joka jollakin tavalla "vastaa" (tai on vastaamatta) Objektia. Tähän Ideaan Subjektilla on "etuoikeutettu pääsy", mutta Objektiin itseensä ei. Ongelmaksi jääkin, kuinka Ideat voivat "vastata" maailman aktuaalisia "asiaintiloja" – ja jos voivatkin, Subjekti ei voi tätä mahdollista vastaavuutta tietää. Ideat itsessään eivät ole sen enempää tosia kuin epätosiakaan – joten mitä siis tiedämme? Kuinka tietomme voi tai voisi olla "objektiivista"? Mistä edes tiedämme, että maailmassa on mitään Ideoitamme vastaavaa, tai että edes on maailmaa Ideoidemme ulkopuolella?

Descartesin epistemologia nojasi intuitioon. Hän uskoi kykenemättömyytensä pidemmälle vievään epäilyyn oikeuttavan uskonsa, siis tekevän siitä tietoa. John Locke ei hyväksynyt Descartesin mallia, vaan esitti kausaalisen alkuperän tiedon oikeutuksen perusteeksi: maalman kausaalinen vaikutus aisteihimme oikeuttaa uskomme aistihavaintojemme todellisuudenkaltaisuuteen. Tätä ainakin Sellars, Rorty ja Popper kritisoivat (voiko suhteellisuus-teoria perustua havaintoon?). Ei ole "puhdasta havaintoa", emme voi oppia pelkän havainnon perusteella ilman teorioita. Popperin mukaan emme itseasiassa tiedä mitään, mutta arvauksemme kumotaan kokemuksella ja korvataan paremmilla arvauksilla.

Immanuel Kantin lähestymistapa tietoon (Puhtaan Järjen Kritiikissä, joka on ensimmäinen pelkästään epistemologiaa käsittelevä teos), oli David Humen vaikutuksesta erilainen. Sen sijaan, että aistivaikutukset takaisivat tietomme, Kantin mukaan järkemme muokkaa havaintoamme a priori. Tiedon objektiivisuus perustuu tietävään Subjektiin. Tieto piileekin mielen akteissa – "ymmärryksen kategoriat" pakottavat kokemuksen tiettyyn muotoon. Kokemus koostuu käsitteistä ja havainnoista.

Rortyn mukaan analyyttinen filosofia onkin tavallaan uus-kantilaisuutta: Analyyttinen filosofia tekee saman käsitteet – havainnot –erottelun. Analyyttisessä filosofiassa totuus tarkoittaa lauseen vastaavuutta sen tosiseikan kanssa, jota se kuvaa. Loogiset positivistit halusivat analysoivat lauseet niin, että niiden totuus voidaan ratkaista havainnoilla. Analyyttisen ja positivistisen käsityksen mukaan sanojen merkitys perustuu linguistiseen ja faktuaalinen komponenttiin. Linguistinen, kielellinen komponentti on välttämätön - silloin kun lause on analyyttinen (tautologia, ristiriitainen tai "mieletön", eli sitä ei voida kääntää "havaintokielelle"), lauseen merkitys voidaankin ratkaista pelkästään sen kielellisen komponentin perusteella. Synteettisen lauseen väittämä tosiseikka taas on kontingentti, koska lause voi olla mielekäs, vaikka olisikin väärä – siis väittäisi maailmassa olevan asiantilan, jota ei ole. Quine kumosi tämän näkemyksen analyyttisyydestä ja synteettisyydestä ("empirismin kaksi dogmia"). Sellars kumosi ajatuksen "annettuudesta" ("annetun myytti"), teoria-vapaasta, "puhtaasta havainnosta". Rortyn mukaan erottelu kielen ja maailman välillä hylättävä. Rortyn mukaan oikeuttamisen teoriaa ei edes voida tehdä. Oikeuttaminen on aina sosiaalinen kysymys: oikeuttamisen kriteerit ovat aina yhteisöjen päättämiä. Tietoteoriassa on aina kuviteltu, että mielestä tai objektista itsestään löytyisi kriteerit oikeuttamiselle, mutta Rorty esittää, että oikeuttaminen on sosiaalinen ja holistinen kysymys. Hän kutsuu näkemystään nimellä Epistemologinen Behaviorismi. Oikeuttamisen käytännön lisäselvittäminen on hänen mielestään sosiologien, ei filosofien tehtävä.

Vaikka ajatuksiltaan Rortylla on yhteneväisyyksiä feminististen epistemologien kanssa, heidän kielenkäyttönsä on erilaista. Rorty puhuu "puhtaasta" filosofiasta ja perinteisestä filosofisesta epistemologiasta. Feministinen ja sosiaalinen epistemologia puhuu eri asioista kuin filosofinen epistemologia. Siis kysymys on filosofian termien määrittelystä. Rortyn mukaan "skeptikko on voittanut", perinteinen tietoteoria on kuollut. "Feminismi ei ole filosofiaa", se on politiikkaa, ja niin sen on parempikin olla – politiikkana sillä on merkitystä.

Sana egalité alun perin liittyi oikeuteen tietää ja järjen tasavertaisuuteen. René Descartesin "epäilyn metodillaan" "löytämä" ("Cogito, ergo sum") Subjekti, "Cogito-minä" on sukupuoleton ja riippumaton sosiaalisesta sukupuolesta (gender), sosiaalisesta asemasta, jopa ruumiista. Descartes siis näki kaikki ihmiset, miehet ja naisetkin, järjenkyvyiltään tasavertaisina. Hän uskoi kaikilla olevan samanlainen järki, mutta erilainen tapa kiinnittää huomiota. Kuitenkin siis kuka tahansa pystyisi löytämään samat varman tiedon perusteet, jotka hän oli löytänyt: "kirkkaat ja selkeät" (clara & distincta) ideat. Descartes käyttää ihmis-kokonaisuudesta nimeä Compositum, joka koostuu kahdesta syvästi erilaisesta substanssista – fyysisestä ja siis ulottuvaisesta ruumiista, sekä ajattelukykyisestä sielusta (kartesiolainen dualismi). Compositumin kokemukset koostuvat passioista (ruumiin aiheuttamista "ajatuksista", kuten tunteet, aistihavainnot eli perceptiot ja ruumiin tuntemukset kuten kipu ja nälkä). Ne ovat kirkkaita, mutta eivät selkeitä – koska ne ovat ruumiin aiheuttamia. Ne ovat olemuksellinen osa ruumiillista olemistamme. Ne ovat hyödyllisiä, mutta tietoteoreettisesti ongelmallisia – niiden varaan ei voi rakentaa filosofiaa. Descartes pyrki eliminoimaan tai ainakin minimoimaan sukupuolisuuden filosofiastaan. Esimerkiksi hänen mekanistisessa reproduktio-käsityksessään uusi syntyy samuuden, ei erilaisuuden kautta. Böömin prinsessa Elisabeth kritisoi tätä sukupuolisuuden väheksymistä, huomioiden sukupuolensa ja käytännön vaikeuksien (kuten välttämättömien tapaamisten) aiheuttavan vaikeuksia omalle puhtaan rationaalisuuden tavoittelulleen.

Descartesin ja de Beauvoirin välille sijoittuvan fenomenologian perustaja Edmund Husserl ei puhunut sukupuolisuudesta, vaikka fenomenologia onkin kokemuksen ja sen kohteiden (filosofista) tutkimusta. Myöhemmässä fenomenologiassa on kuitenkin tutkittu mm. sukupuolta kokemuksena ja sukupuolta kokemuksen kohteena.

Fenomenologi pyrkii kohti puhdasta kokemuksta, vapauttamaan kokemuksensa kaikista tiedollisista sitoumuksista yms. Hän ei sitoudu kokemuksen tai kohteen todellisuuteen – hän ei ota kantaa siihen. Päämääränä on löytää kokemusten universaalit rakennepiirteet. Menetelmänä fenomenologi käyttää "fenomenologista reduktiota" (oikeastaan niitä on erilaisia, eri tarkoituksia varten).

Husserl erottelee kolme Descartesin tekemää virhettä: Descartes irrotti tietoisuuden aktit (cogito) kohteestaan, hän piti matematiikkaa ja geometriaa filosofian mallina, ja sulki ruumiin filosofian ulkopuolelle (fysikaalisten tieteiden alueelle).

Fenomenologit erottavat toisistaan "havaintoruumiin" (Leib) ja "tieteellisen tiedon ruumiin" (Körper). Ensimmäinen on pelkkä materiaalinen kappale, toinen on elävä ruumis, jolla on pyrkimyksiä ja tavoitteita. Ensisijainen suhtautumisemme arkielämässä kohdistuu tietysti jälkimmäiseen. Fenomenologien mukaan ruumis on sielun ilmaus, kuten kirja on sen merkityksen ilmaus. Beauvoirin mukaan sukupuoliero on ero kokemuksen rakenteessa, raskaus ja kuukautiset ovat vain naisten kokemuspiirissä. Ero oli aiemmin ohitettu kokemuksen filosofisessa kuvauksessa. Merleau-Ponty käyttää edellämainittujen lisäksi termiä ’anonyymi ruumis’: mm. sairaus aiheuttaa anonyymin nousemisen, kun yksilöllisyys hämärtyy.

Traditionaalinen tietoteoria (esim. Bertrand Russell ja Georg Edward Moore) nojaa klassiseen tiedon määritelmään ("tieto on tosi uskomus"), mutta "uskomus" korvattu "propositiolla". Tieto siis on propositionaalista, väitelauseita. Mutta maailma ei näyttäydy propositioina, vaan tuntemuksina ja kokemuksina. Kokemukset pitäisi voida muuttaa propositioiksi, jotta ne voisivat olla tietoa.

Traditionaalinen tiedon määritelmä on keskittynyt tiedon oikeutukseen ja pitänyt tietoa selvänä. Gilbert Rylen ajatus taitotiedosta (knowhow) ja Michael Polanyin ajatus hiljaisesta tiedosta ovat monipuolistaneet ja kyseenalaistaneet traditionaalista määritelmää.

Taitotiedosta esimerkiksi kelpaa vaikkapa pyörällä ajaminen. Lause "Tiedän miten pyörällä ajetaan", voidaan tulkita tarkoittamaan kirjatietoa pyörällä ajamisesta, tai taidoksi ajaa pyörällä. Ensimmäinen lukutapa vastaisi propositionaalista määritelmää, jälkimmäinen ilmaisee taitotietoa.

Fenomenologia on asioiden ja ilmiöden kuvaamista siten kuin ne meille ilmenevät. Kehon fenomenologia perustuu huomioon, että emme voi päästä oman kehomme ulkopuolelle, olemme jo kehon perspektiivissä. Kokemusta tutkittaessa kaikki tietomme kehosta täytyy sulkeistaa. Huomataan kehon alkuperäinen intentionaalisuus: emme tarvitse tietoista ajattelua liikkumiseen. Me vain liikumme – vaikkapa kohti paikkaa, johon haluamme päästä.

Keho on aina sekä havaitsija, että havaittu yhtä aikaa (esimerkiksi kun kosketan sormellani kättäni; paitsi jos jompikumpi on puutunut). Stein kutsuu tätä kehon kaksipuolisuutta ’fuusioksi’. Merleau-Ponty kutsui sitä ’kiasmaksi’. Kehon reversibiliteetti antaa mahdollisuuden keholliseen reflektioon: voimme tarkoituksella vaihdella tietoisen ja tiedostomattoman toiminnan välillä, vaikkapa pyörää ajaessamme – välillä keskitymme ohjaamiseen, välillä määränpäähämme tai filosofiseen pohdintaan (jälkimmäisissä tapauksissa keskittymisemme siirtyy aina vain kauemmas kehollisesta toiminnastamme). Emme myöskään vain kuule, vaan myös kuuntelemme – intentio (mielen tai ajatusten ja siten myös ruumiillinen "suuntautuminen") ei ole passiivista. Kehon kinestesia mahdollistaa maailman ilmenemisen eri tavoin. Voimme tahtoessamme liikuttaa itseämme eri tavoin. "Kehollinen neuvottelumme" opettaa toimimaan ruumiissa ja maailmassa – kehollinen tieto syntyy vuorovaikutuksessa maailman kanssa (opimme joskus kirjaimellisesti "kantapään kautta"). Itsen (eli "oman" ruumiin) ja maailman raja on epäselvä ja asettuu eri tavoin: näemme kauas (olemme jossakin mielessä yhteydessä etäälläkin oleviin havainnon kohteisiin), ilma kulkee lävitsemme (säteilystä puhumattakaan), ruumiimme on täynnä erilaisia pieniä mönkijöitä, bakteereja ja viruksia, joista osa on elämällemme välttämättöämiä, ja niin edelleen. On siis vaikea vetää rajaa "minun" ja "maailman" välille.

Polanyin hiljainen tieto ("tiedämme enemmän kuin osaamme kertoa") tarkoittaa sellaista tietoa, jota ei voi ilmaista sanoina. Voimme vaikkapa harjaannuttaa makuaistiamme ja saada intersubjektiivista tietoa (viinin maistelu), siis muutakin kuin subjektiivisia kokemuksia. Polanyin mielestä hiljainen tieto on toinen tiedon hankinnan kahdesta tasosta; ensimmäinen on kohdistettu tieto (focal knowledge), jota saamme keskittäessämme huomiomme tiettyyn asiaan (vaikka kuvaan). Hiljainen tieto ilmenee mm. lukiessamme kirjaa: teksti on "hiljaisena", mieli on kohdistunut sanojen merkitykseen – meidän ei tarvitse keskittyä jokaiseen kirjoitusmerkkiin tai edes sanoihin, vaan voimme tavallaan lukea kirjaan painettuja ajatuksia. Opittu asia voi muuttua hiljaiseksi, itsestään selväksi (tätä voisi verrata ajatukseen meemeistä). Polanyi uskoo, ettei aitoa keksimistä ei voi ohjailla säännöillä, vaan se syntyy (ainakin osittain) hiljaisen tiedon kautta.

Polanyinkin mielestä kehomme on tavallaan kaksipuolinen: valveilla tavallaan "asutaan" hiljaisessa tiedossa, johon voimme luottaa. Hiljainen tieto on eräässä mielessä aktiivista, se jopa "laajentaa kehoamme" (kuten pyörän ajaminen opittuna). Liikkuvalla keholla on mahdollisuus reflektoida hiljaisen ja kohdistetun välillä; vaihdella näiden "moodien" välillä.

Hubert ja Stuart Dreyfus erottelevat osaamisen eri vaiheet: "aloittelija" osaa toimia sääntöjen mukaan, "edistynyt aloittelija" pystyy myös arvioimaan tekemistään. "Pätevä" ei enää toimi sääntöjen varassa, vaan päämäärä mielessä. "Asiantuntija" taas ei enää mieti edes vaihtoehtoja, vaan on laajentunut (tullut yhdeksi teon kanssa; esim. auto "osana ruumista") ja toimii intuitiivisesti. Kaikkeen taitoon liittyy myös hiljainen tieto. Kehollinen taito on jotain opittua, josta itsearviointiin pystyvä voi sanoa, kuinka hyvin onnistui. Monet tällaiset taidot ovat sosiaalisesti määrättyjä, kuten vaikkapa (ainakin joidenkin) ihmisten kävelytapa.

Kehollista tietoa voi verrata topografiaan, jos ajatellaan kehoa maastona. Toisin kuin propotionaalista tietoa, kehollista tietoa ei voi artikuloida ja se on aina yksilöllistä. Tieto voi tavallaan sijoittua näin johonkin ruumiin osaan. Se saattaa hävitä onnettomuuden, vanhuuden (ja ehkä treenaamattomuudenkin) takia, aivan kuin propositionaalinen tieto voi unohtua. Mutta kehollinen tieto voi myös säilyä, vaikka suorituskyky ei säily. Voi olla "tietoa kehon topografiassa". Entinen tanssija tai mestari budoka voi pyörätuolistakin opettaa edelleen, vaikkei voisikaan näyttää esimerkkiä.

Queer-teorian tärkein tarkoitus on sukupuolen ja seksuaalisuuden normatiivisuuden kyseenalaistaminen. Se on pitkälti reaktiota heteronormatiivisuutta vastaan. Termillä ’queer’ on yleisesti (etenkin englanninkielessä) tarkoitettu nimenomaan "homoa" tai "lesboa", mutta nykyään sillä voidaan tarkoittaa minkä tahansa " seksuaalisesti poikkeavien" vähemmistön edustajaa. Näitä vähemmistöjä on monia, etenkin koska mukaan luetaan paitsi seksuaalisen orientoitumisen, myös "biologisen sukupuolen" mukaan määritellyt vähemmistöt, kuten transeksuaalit. Usein, etenkin feministien piirissä, on ajateltu, että ennen kuin jollakin väestöryhmällä voi olla poliittista vaikutuskykyä, sillä taytyy olla "identiteetti", mutta juuri tämän queer-teoria kyseenalaistaa. Queer-ajattelu perustuu juuri seksuualisuuden moninaisuuteen, jota se pyrkii käyttämään voimana purkaakseen monoliittimaisen heteronormatiivisuuden: koska seksuualisuus on oikeasti (lähes äärettömän) pluralistinen, ei ole mielekästä yrittää sulkea sitä jonkin muotin alle, eikä etenkään voida mielekkäästi arvostella erilaisia seksuaalisia suuntautumisia, koska moninaisuus tavallaan samalla tasa-arvoistaa ne kaikki. Esimerkiksi puhuminen sukupuolesta voi olla perusteetonta – ainakaan ei tunnu olevan olemassa esim. tieteessäkin oletettua "perimmäistä" biologista sukupuolta, sillä tämäkin erottelu perustuu selvästi perustavammalle kulttuuriselle sukupuolistamiselle (sosiaalinen "gender" on perustana esimerkiksi kromosomeihin perustuvalle sukupuolen määrittelylle).

Queer-ajattelu kyseenalaistaa (tietääkseni kaikille kulttuureille) tyypillisen "kaksinapaisen" tai polarisoidun ajattelun, jossa jokainen yksilö määritellään maskuliinin ja feminiinin kautta. Vaikka voimmekin nykyään ajatella sumean logiikan mukaisesti, että jokainen yksilö sijoittuu jonnekin sumealle harmaalle alueelle näiden polariteettien välille (vaikkapa "A on 80% naisellinen, 20% miehinen"), ovat nämä polariteetit jo "sukupuolistettuja". Vaikka pystyn helposti keksimään 7 eri sukupuolta, kaikki ne ovat saman polarisoinnin "uhreja". Maskuliini/feminiini-dikotomia vaikuttaa erittäin vahvalta ja siksi on erityisesti syytä pyrkiä tiedostamaan ja voittamaan se, sillä mikä tahansa implisiittisesti hyväksytty käsite alistaa ajattelukykyämme.

Mutta entä jos tämä dikotomia onkin perusteltu? Lyhyen pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, ettei olisi ollenkaan mahdotonta tutkia tämän ajattelutavan perusteita tieteellisesti. Se vaatii hieman kekseliäisyyttä, eikä voi odottaa että ensimmäinen tutkimus onnistuisi tästä dualistisesta lähtökohdasta vapaasti löytämään sen perustan tai perusteettomuuden, mutta mielenkiintoisia tuloksia se voisi silti tuottaa. Jos ihmisten erilaisten ominaisuuksien korrelaatioita tutkimalla löytyisikin kahden ("mies" ja "nainen") sijasta useampia selviä tiettyjen ominaisuuksien keskittymiä, tukisi se vahvasti Queer-teoriaa. Mutta jos mikään ei viittaisikaan useamman kuin kahden "genderin" keskittymiin, saisi tyypillinen ajattelumme tukea, koska kaikki käsitteemme, ajattelumme ja etenkin tavallinen kommunikaatiomme vaatii rajaamista ja dikotomisointia. Ilmeisesti tällaista tutkimusta ei ole vielä tehty, tai jos onkin, ainakaan se ei ole kovin hyvin tunnettu, joten jään toiveikkaasti odottelemaan tulevaa.