Takaisin filosofiasivulleni
This page is part of the official homepage of mr. J. Vilkka.
The full URL to this page is
http://www.kotiposti.net/jounivilkka/VanhaUskonnollisuus.htm

1. "Eliitin" ja "kansan" uskonnollisuus ennen "uutta aikaa"

2. Keskiajan kansanuskosta

3. Mystiikka kristinuskossa...

4. ... ja islamissa

5. Magia suomalaisessa kansanperinteessä

6. Esimodernin uskonnollisuuden piirteitä

Kirjallisuus

Tämä luku perustuu pääosin Toivon luentosarjalle esittämään alustukseen.

Keskiajan ja myöhemmänkin esimodernin ajan uskonnollisuuden tutkimuksessa on Peter Burken työn takia keskusteltu paljon "eliitin" ja "kansan" kulttuurien eroista. Burken mukaan jako näiden välillä oli erittäin merkittävä, jopa dikotominen. Tämä jako on kuitenkin ongelmallinen, sillä edes termejä "eliitti" ja "kansa" ei ole määritelty - eikä ehkä voikaan määritellä - kovin hyvin. Burken malli samaisti aatelin ja papiston eliitiksi, ottamatta huomioon näiden eroja, sekä näidenkin ryhmien määrittelyn ongelmia. "Kansan" - eliitin propagandan kohteen - hän taas määritteli "eliitin" kautta, mikä ei tietysti paljon auta, jos jälkimmäisen määrittely on epämääräinen.

Esimerkiksi aatelisarvo ei taannut rikkautta sen enempää kuin valtaakaan, eikä välttämättä erottanut "jalosukuista" rahvaan eli "kansan" suuresta massasta. Mihinkään eliittiin kuuluminen ei siis korkeasta syntyperästä seurannut automaattisesti, vaikkei siitä varmasti ollut haittaakaan.

Valtaeliitti ja älyllinen (intellectual) eliitti eivät olleet täysin yhtenevää joukkoa, sillä koulutusta saattoivat saada myös vähäisemmistä lähtökohdista nousevat. Lapset, jotka pappisuralle kotoa lähetettiin, eivät kuuluneet varsinaiseen valtaeliittiin paitsi ikänsä, myös tulevan ammattinsa takia. Tosin pappisuralla (tai munkkina ja jopa nunnana, tai kerjäläisjärjestöjen jäsenenä) saattoi nousta myös valtaa käyttävään asemaan. Toisaalta sotilasurallakaan ei välttämättä päässyt valta-asemiin, mutta keskiajalla sotilasuran valinnut tai sille joutunut joutui käytännössä tyytymään heikkoon koulutukseen - eikä siis päässyt myöskään älyllisen eliitin jäseneksi. Virka-aateli syntyi vasta 1600-luvulla ja saattoi tietysti muuttaa tilannetta virkojen vaatiman älyllisen sivistyksen takia.

Saarnan vaikutus kirkonmiesten käsitysten levittäjänä kansan keskuudessa oli huomattavan suuri, mikä pakottaa kyseenalaistamaan Burken erottelun terävyyden. Ehkä väestön enemmistö ei teologian hienouksia tajunnut, mutta kerjäläisveljien suositut retoriikan taidonnäytteet varmasti välittivät ainakin keskeisimmät opinkappaleet ja asenteet - vaikka ne eivät tavallisten ihmisten käytännössä olisikaan manifestoituneet.

Toinen ongelma, jonka saarnat mainitulle dikotomialle tuottavat, liittyy niiden levitysmuotoon. Saarna on kuitenkin pääosin suullinen media (vaikka saarnoja kirjoitettiinkin muistiin). Burken mallin mukaan kansan kulttuuri on suullista, vastakohtana eliitin kirjalliselle kulttuurille. Saarnat edustivat kirkollisen eliitin näkemyksiä, niitä kuuntelivat kaikki väestönosat, ja ne olivat suullisia. Ne eivät tunnu mahtuvan Burken malliin. Ainakaan valtaeliitin kulttuuri ei tosin muutenkaan voinut olla kovin kirjallista, jo kirjoitusmateriaalien hinnan takia.

Kuitenkin näyttää uskottavalta, että eroja älyllisen eliitin (etenkin teologien) ja tavallisen kansan käsitysten välillä oli, ainakin uskonnon osalta. Suomalainen kansankulttuuri oli vielä 1900-luvulla varsin kaukana kirkkojen virallisista käsityksistä, vaikka Suomen katsotaan tuolloin olleen kristillinen jo varsin kauan. Varmasti käsitysten erot ovat olleet vähintään yhtä suuret varhaiskeskiajalla, kun uutta uskontoa vasta opetettiin käännytetyille. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivät ihmiset olisi pitäneet itseään kristittyinä ja uskoneet uskonnollisiin käsityksiinsä varsin voimakkaastikin. Samoinhan nykyäänkin täysin "harhaoppiset" ihmiset usein luulevat uskovansa kirkon opetuksen mukaan. Puhumattakaan vapaamielisimpien teologien ja fundamentalistien käsitysten eroista. Tuskinpa keskiajalla oppien hienommat yksityiskohdat ja hienoudet olivat kaikkien peltotyöläisten tiedossa, vaikka he (muun lukemisen puuttuessa) osasivatkin Raamattunsa varmasti nykyihmistä paremmin. Raamatun tekstejähän selitettiin yksityiskohtaisesti joka sunnuntai, jokaisessa kirkossa - ja muulloinkin kerjäläisveljien torisaarnoissa.

Taikauskon ja magian määrittely on myös melko hankalaa tässä kontekstissa. Kirkon omiin käytäntöihin liittyy paljon sellaista, mitä nykyään voi kutsua magiaksi (demonien manaaminen, enkelien voimat, ehtoollisoppi, jumalallinen vaikutus maailmassa, pyhimyskäsitykset, sielukäsitykset, jne.), mutta (keskiajalla) kirkon käsitys oli toinen. Magiaksi kirkon oppineet leimasivat vääräoppiset pyrkimykset vaikuttaa maailmaan. Hyväksyttyä oli kyllä pyytää pyhimykseltä apua, mutta helvetin voimiakaan ei saanut yrittää pakottaa avukseen. Toisin kuin nykyään, jakoa ei siis tehty luonnon toimintaperiaatteiden perusteella (esim. luonnollinen - yliluonnollinen), vaan teologisen opin pohjalta.

Seuraavissa kappaleissa tarkastelen uskonnollisten käsitysten esiintymistä esimodernina aikana, toivoen löytäväni joitakin "eliitin" ja "kansan" erilaisten uskonnollisten käsitysten tai näiden käsitysten ilmaisemisen yleisiä piirteitä. Näitä on mielekästä edelleen etsiä, sillä aiheen ongelmallisuudesta huolimatta lienee kuitenkin selvää, että aina on ollut erilaisia ihmisryhmiä, jotka ovat muihin nähden erotettavissa eliiteiksi, esimerkiksi juuri käsitystensä perusteella. Islamin usko ja mystiikka toimivat tässä keskiajan "kristilliseen" Eurooppaan keskittyvässä kirjoituksessa vain vertailukohteena.

Tämä luku perustuu pääosin Jussi Hanskan luentoihin.

Keskiajan kansanuskomusten tutkiminen on hankalaa lähdeongelmien takia, sillä säilyneet lähteet ovat tietysti kristillisiä ja nimenomaan papiston edustajien tekemiä. Lisäongelmia tuottaa munkkien asenne työhönsä: koska kirjojen kopiointi itsessään oli luostarilupauksen vaatimaa työtä, tekstin sisältö ei ollut yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen itsessään. Niinpä suuri osa teksteistä on kopioitu suoraan aiemmista teoksista, tietenkin lähdeviitteitä käyttämättä. Tästä johtuen niissä mainitut asiat saattavat kuulua johonkin huomattavasti vanhempaan menneisyyteen, eikä kirjoittamisajankohtaan. Pappien kirjoituksissa hämmennystä aiheuttaa tapa käyttää vanhempien aikojen roomalaisten jumalten nimiä heidän syyttäessään ihmisiä joistakin vääristä käytännöistä. Tämä ei tarkoita, että kansa olisi näitä jumalia palvonut, vaan paremminkin vain osoittaa papin lukeneisuutta. Mahdollisesta "pakanallisesta teologiasta" ei ole jäänyt mitään jälkiä, ellei joitakin maagisia perinteitä lasketa sellaisiksi. Noituuteen todellisena, kuvausten mukaisena ilmiönä, alettiin uskoa vasta 1400-luvulla - tätä ennen oppineet pitivät noituuden kuvauksia vain vanhojen akkojen hölmöytenä, josta toki kuului saada sopivasti opettava rangaistus.

Taikauskon varsinaiset ammattimaiset harjoittajat olivat ilmeisesti aina vanhempia naisia. Heistä käytettiin latinalaista termiä vetula. Tällainen henkilö oli yhteisössä monipuolinen ja tärkeä hahmo, joka esimerkiksi etsi ihmisille aviopuolisoita ja auttoi synnytyksessä, sekä harjoitti jonkinlaista lääkintää tai muuta sairaiden hoitoa. Näihin kaikkiin liittyy epäilemättä omia maagisia operaatioitaan, mutta niiden erottaminen uskonnollisista voi olla mahdotonta, sillä niihin liitettiin kristillisiä elementtejä, kuten rukoilua.

Vaikeaa on nykyajan näkökulmasta myös eritellä kirkollisia ja taikauskoisia tai pakanallisia tapoja toisistaan, sillä kirkko ei halunnut aiheuttaa turhaa vastustusta poistamalla vanhat perinteet. Sen sijaan se antoi niille vain kristillisen pintamaalin ja oikeutuksen, antaen näin kristityiksi ainakin pinnallisesti kääntyneiden ihmisten jatkaa vanhoja tapojaan. Näin syntyi esimerkiksi Pyhän Markuksen päivä ja tuona päivänä sadon turvaamiseksi järjestettävä kulkue. Vanha pakanallinen riitti muutettiin pyhimyksen "kunnioittamiseksi" (mikä ei virallisesti ole palvontaa), mutta käytännössä tavan funktio säilyi samana. Vielä mielenkiintoisempaa on kuitenkin se, että myöhemmin kirkko itse laajensi kulkueen merkitystä, yrittäen taistella sen avulla ruttoa vastaan (tosin erittäin huonolla menestyksellä). Tässä kansanusko nousi kirkollisen eliitin käsitykseksi; siis päinvastoin kuin Burken mallin mukaan olisi pitänyt tapahtua.

Mainion esimerkin teologian degeneroitumisesta maallikkojen käsittelyssä tarjoaa käsitys, jonka tulvan keskelle joutuneet kaupunkilaiset ilmaisivat hakatessaan patoja ja muita metalliesineitä - tarkoituksenaan ajaa sateen aiheuttaneet demonit karkuun. Oikeaoppisen teologian mukaan tämä demoneja pelottava voima oli tietysti vain kirkon pyhillä kelloilla, mutta kansan mielestä pelkkä meteli kyllä riitti. Samantapaisia magiaksi muutettuja uskonnon piirteitä oli myös evankelistojen symbolein varustetut sääristit, joilla pyrittiin sään hallitsemiseen, sekä amuletteina kannetut evankeliumien tekstiotteet, joiden oli tarkoitus suojata äkkikuolemalta. Jälkimmäiseen liittyi kuitenkin oikeaoppisuuteen viittaava piirre, sillä nimenomaan äkkikuolemalta piti suojautua siksi, että jäisi mahdollisuus rippiin ja viimeiseen voiteluun, jotka kirkon opin mukaan olivat varsin tärkeitä. Vääristynyttä kansanuskoa taas oli yleinen käsitys, jonka mukaan kuoleman jälkeen välittömästi seuraisi viimeinen tuomio, vaikka teologit tiesivätkin tuomion tulevan vasta maailman ja ajan viimein loppuessa.

Tämä luku perustuu pääosin Meri Heinosen luentoihin.

Käsite 'mystiikka' syntyi vasta Uudella ajalla, jolloin sen määrittely liittyi luultavasti sekularisaatioon: uskonto alettiin erottaa muusta kulttuurista. "Mystisestä" kuitenkin oli puhuttu jo kauan aiemmin. Mystikot alettiin nähdä eräänlaisena ihmisryhmänä vasta 1600-luvulta lähtien, jolloin mystiikkaa alettiin määrittää omana tiedon muotonaan, mutta paljon aiemmin, antiikin mysteeriuskonnoissa 'mystinen' oli liittynyt paremminkin salattuihin rituaaleihin - ei juurikaan tietoon tai edes kokemukseen. Näiden vaiheiden väliin mahtuu pitkä "keskiaika", jolloin mystiikka liitettiin nimenomaan kokemukseen yhtymisestä Jumalaan tai jumaluuteen (Unio Mystica). Tämä ilmeisen voimakas kokemus tuotti (tai sen ajateltiin tuottavan) omalla erikoisella tavallaan tietoa, mikä ilmeisesti johti 1600-luvulla mystiikan määrittelyyn tiedon muotona.

1900-luvun alussa Unio Mysticaa pidettiin universaalina kokemuksena, jota ei voi kuvata kielellisesti muuten, kuin negaatioiden kautta - kertomalla, mitä se ei ole. Mystiikkaa pidettiin tutkimuksessa yksilöllisenä ja muihin vaikuttamattomana kokemuksena, joka voitaisiin selittää psykologisesti. Mystikoilla oli keskiajalla kuitenkin huomattavan suuri merkitys kulttuuriin ja ympäristöönsä. Myöhemmin onkin huomattu, että mystikoiden esittämä kokemuksen kuvaamisen vaikeus onkin ollut ainakin osittain vain retoriikkaa. Mystikot yleensä vahvistivat normaalia uskonnollista käytäntöä kertomalla mystisistä kokemuksistaan, eivätkä haastaneet puhdasoppista teologiaa. On myös huomattu, että kuvatut kokemukset eivät ole aiemmin ajatellussa mielessä universaaleja: "Uskontotieteilijä Mircea Eliade onkin korostanut, ettei puhdasta, historiasta riippumatonta uskonnollista kokemusta ole olemassa, vaan se ilmenee ja välittyy aina tietyssä historiallisessa kontekstissa" (s. 117).

Keskiajan oppineet arvostelivat joitakin mystikoiden liian ruumiillisia näkyjä, mutta tavallinen kansa piti niitä muita kiinnostavampina ja tärkeämpinä. Tällaiset näyt yleistyivät etenkin 1200-luvulla. Oppineet miehet kuitenkin kuvasivat näkynsä edelleen vähemmän aistillisesti. Tämä ei tarkoita, että kokemukset olisivat välttämättä kuitenkaan olleet erilaisia, sillä oppineet tulkitsivat kokemuksensa ehkä tiukemmin pyhiin teksteihin sidotulla ja kirjallisemmalla tavalla. Naismystikoiden tekstit olivat myös usein (tietysti miespuolisen) rippi-isän kirjoittamia, joten tämän ennakkokäsitykset saattoivat vaikuttaa muodon lisäksi osittain myös kuvausten sisältöön. Koska naisia pidettiin miehiä seksuaalisempina, ruumiillisempina ja älyllisesti heikompina, saattoivat rippi-isät painottaa näitä piirteitä kirjoituksissa huomaamattaankin. Tästä mahdollisesta "ennakkosensuurista" huolimatta tarjosivat mystiset kokemukset jopa latinaa taitamattomille naisille mahdollisuuden puhua uskonnollista kieltä käyttäen ja käytännössä jopa opettaen - mikä oli muuten naisilta kiellettyä. Naisten osuus pyhimyksistä myös kasvoi mystiikan seurauksena. He siis selvästi lisäsivät (arvo)valtaansa mystisten kokemusten avulla. Pyhimysmaineen ansainneet mystikkonaiset saivat jopa kritisoida kirkonmiehiä ja muita merkkihenkilöitä ilman suurta riskiä - heidän oikeastaan odotettiinkin tekevän näin, sillä tätä pidettiin pyhimyksen merkkinä.

Tämä luku perustuu Sampsa Kaatajan luentoihin.

Islamin kuuluisin mystikko on tietysti itse profeetta Muhammed, joka sai ensimmäisen näkynsä 40-vuotiaana vuonna 610. Tästä alkoi islamin väkivaltainen laajeneminen valtavaksi teokraattiseksi valtakunnaksi. Sitä hallitsevia kalifeja pidettiin Jumalan maanpäällisinä edustajina. 750-luvulta lähtien todellinen valta oli islamilaisen oppineiston käsissä (islamissa ei ole pappeja). 1200-luvulla islamilainen maailma pirstaloitui pienemmiksi kalifaateiksi. Viimeistään tässä vaiheessa islamin eri suuntaukset erkanivat toisistaan selvästi, eikä ainakaan sen jälkeen ole ollut (ja tuskin kyllä oli sitä ennenkään) yhtä ainoaa islamia.

Islamilainen mystiikka esiintyy erilaisissa suufilaisissa lahkoissa, jotka syntyivät 700-luvun loppupuolella. Suufilaisuus (tai ainakin sen "huippukausi") sijoittuu jossain määrin kristittyä mystiikkaa (tai sen "huippukautta") edeltävään aikaan, mutta näiden mystiikan lajien välillä on silti paljon yhtymäkohtia. Suufit pyrkivät kristittyjen mystikoiden tavoin välittömään kokemukseen Jumalasta jo elämänsä aikana, sekä elämään oikein, että saisivat palkkionsa kuoleman jälkeen. Suufit synnyttivät oman runouden lajinsa kuvaamaan mystisiä kokemuksiaan. Itse Jumalan kohtaamista ei saanut kuitenkaan kuvata, sillä tätä olisi pidetty jumalanpilkkana. Kristittyjen kollegoidensa tavoin hekin painottivat "itsen" menettämistä. Kuten kristityilläkin, myös suufeilla oli erikseen oppineet ja askeettiset edustajansa. Näistä jälkimmäiset saivat enemmän vastustusta osakseen, sillä heidän yhteiskuntansa ei oikein hyväksynyt maailmasta vetäytymistä. Toisaalta oppineet olivat harvempia ja mitä ilmeisimmin ylhäisemmistä perheistä kotoisin, joten heihin ei voisi odottaakaan kohdistuneen suurta vastustusta. Edelleen kristittyjen tavoin suufioppineetkin rakensivat yhä monimutkaisempia teologisia rakennelmia mystisten kokemusten pohjalta.

Fanaattisemmat (ja siis uskonnollisemmat?) suufit yrittivät 900-luvun alkuun asti muuttaa yhteiskuntaansa ja ihmisiä, mutta vainojen jälkeen 1000-luvulla suufit oli kesytetty ja sulautettu yhteiskuntaan. Tässä "vaarattomassa" muodossaan suufilaisuus viimein levisi läpi "islamilaisen maailman". 1200-luvulla syntyi veljeskuntia, joiden kontrolloiminen oli valtaa pitävien kannalta aiempaa helpompaa. Nämä veljeskunnat olivat kristittyjen uskonnollisia yhteisöjä vapaampia: suufi saattoi kuulua useampaan veljeskuntaan yhtäaikaa, ja jopa eläen vain "osa-aika suufina", eläen enimmän ajan normaaleissa kotioloissa ja töissä.

Tämä luku perustuu Laura Starkin luentoihin.

Suomessa magiaa harrastettiin melko yleisesti vielä 1930-luvulle asti, joskin tietysti vähenevässä määrin. Tämä perinne ei välttämättä ollut juuri muuttunut sitten myöhäiskeskiajan, jolloin Olaus Magnus (1555) ja Mikael Agricola (1551) kirjoituksissaan siihen viittasivat. Vielä 1700-luvulla suomalaiset palvoivat pyhiä puita kirkon vastustuksesta huolimatta. Kirkon toimesta pyhät lehdot lopulta kaadettiin, mutta pyhät kalliot ja suuret kivet olivat liian vaikeita tuhottaviksi, joten ne ovat säilyneet nykypäiviin asti.

Pyhät lehdot tarjoavat esimerkin kirkon tavasta "omia" paikallisperinne ja käyttää sitä omaksi hyödykseen. Muinaisilla suomalaisilla oli tapana haudata suvun päämies suuren, pyhän puun alle ja loppu suku tämän puun ympärillä olevien puiden alle. Kristinuskon levittyä alueelle (rauhallisen, suostuttelevan käännytystyön tuloksena), muutettiin hautalehto kirkon hautausmaaksi. Ainakin joskus vanhat puut jätettiin paikoilleen.

Suomalaisen magian harjoittajien katsottiin jakautuvan kolmeen ryhmään: trulleihin, noitiin ja tietäjiin. Trullit eivät välttämättä olleet aina trulleja, vaan esimerkiksi kateus saattoi pakottaa henkilön sellaiseksi - loitsuilla hän yritti saada itselleen kadehtimansa maito-onnen tai muuta vastaavaa. Kunnon turpasauna paransi kuitenkin tällaisen syntisen tunteen ja palautti henkilön (häväistynä, mutta) hyväksyttynä takaisin yhteisöönsä. Trullit, kuten noidatkaan, eivät siis olleet vain naisia. Noidat olivat keitä tahansa magian käyttäjiä, eikä heitä voinut tunnistaa tai mitenkään erottaa muista ihmisistä. Tietäjät olivat enimmäkseen miehiä (pohjoisempana naisten osuus heistä kasvoi), jotka tekivät magiasta ammattinsa. Tietäjiä pidettiin noitia ja trulleja vahvempina maageina. Niinpä heitä kutsuttiin apuun, kun tarvittiin suojaavaa tai kostavaa magiaa. Myös varkaiden kiinnisaamisessa heistä oli apua. Pelkkä tieto tietäjän avun pyytämisestä saattoi saada varkaan pikaisesti palauttamaan saaliinsa, ettei joutuisi tämän loitsun uhriksi.

Magian merkitys esimodernissa yhteiskunnassa olikin ilmeisesti pitkälti sen tarjoamassa suojassa, sillä viranomaisten tai muun suojelevan auktoriteetin puuttuessa jonkinlainen itsepuolustus oli ainoa tapa suojautua muiden epärehellistä "kilpailua" vastaan: esimerkiksi yksin jäänyt vanhus ei painissa pärjännyt nuorempiaan vastaan, jos nämä päättivät tulla hänen maansa ja omaisuutensa ryöväämään, mutta uskottava esiintyminen (ja maine) magian mestarina saattoi pelottaa potentiaaliset uhkaajat toisiin aatoksiin. Naapurit eivät nimittäin välttämättä olleet lainkaan solidaarisia toisiaan kohtaan, sillä he kilpailivat keskenään kaikista samoista resursseista. Niinpä vanhan vihollisen kärsimä epäonni mielellään ilmoitettiin oman magian aiheuttamaksi, sillä näin kasvatettiin mahtavan tietäjän hyvinkin tarpeellista mainetta. Tätä mainetta käyttivät hyväkseen myös kerjäläiset ja paikasta toiseen kiertävä irtoväki, joka maineensa avulla elätti itsensä.

Sivistyneempi väestö ei ymmärtänyt ainakaan 1700-luvulta lähtien tavallisen kansan kulttuuria, mutta alkoi kuitenkin onneksi kerätä sitä talteen (juuri sen eksoottisuuden vuoksi). Papisto epäilemättä paheksui taikauskoa ja yritti opettaa ihmisiä siitä eroon. Papit kuitenkin nauttivat kirkon ja kuninkaan suojelusta, joten ehkä he eivät ymmärtäneet rahvaan tarvetta. Perinteisen magian käyttö väheni ja lakkasikin yhteiskunnan muututtua erilaisin instituutioin turvatuksi. Olisikin mielenkiintoista tietään, onko nykyisen magian suosion syillä mitään yhteistä vanhan kansanuskon magian suosion syiden kanssa. Epäilen, että ei juurikaan - suurempi tekijä on luultavasti uusi uskonnollisuus. Kansanperinteen yhteys noitavainoihin on toinen mielenkiintoinen aihe. Ehkä muuallakin Euroopassa kansan uskomukset olivat samantapaisia, mutta kirkon muuttaessa kantaansa ja alkaessa pitää magiaväitteitä tosina (eikä vain tyhmän ja oppimattoman taikauskoisuuden merkkeinä), alettiin noitia metsästää. Heitä ei ollut vaikea löytää, jos ihmiset olivat tottuneet ottamaan toisten huonon onnen omaksi syykseen. Pidemmän päälle tämä ei tietenkään selitä koko noitahysteriaa, mutta ei ole tarkoituskaan.

Toivoin löytäväni joitakin "eliitin" ja "kansan" erilaisten uskonnollisten käsitysten tai näiden käsitysten ilmaisemisen tapojen piirteitä. Joitakin yleistyksiä näistä uskallan nyt esittääkin: Ei ole kovin yllättävää, että oppineet miehet sekä kristillisellä että islamilaisella alueella käyttivät oppineisuuttaan uskonnollisten asioiden kuvaamiseen ja niistä kertomiseen. Kristityt mystikkomiehet (esim. Meister Eckhardt) kehittivät monimutkaisia teologisia rakennelmia, jotka muistuttavat selvästi oppineiden suufimystikkojen vastaavia - molemmissa on kyse eräänlaisista mentaalisista tikapuista tai portaista, joita pitkin kohotaan taivaaseen. Islamilaiset mystikot kehittivät runoutta, kuten tekivät myös ritarirunoudesta vaikutteita saaneet mystikkonaiset kristinuskon valta-alueella (s. 134). Asketismi ja ylipäätään uskonnollisuuden näkyvät äärimuodot olivat molemmilla alueilla köyhien ja oppimattomienkin helposti omaksuttavissa, joten he melkeinpä odotetusti niitä harjoittivatkin.

Kristikunnassa naisten asketismi ja mystiikka antoi heille uusia mahdollisuuksia: "Naisten keinot saavuttaa uskonnollista arvovaltaa ja toimia opettajina eivät olleet yhtä suoria ja julkisia kuin miesten. Nunnana tai mystikkona he kuitenkin onnistuivat saamaan julkista uskottavuutta ja toimimaan uskonnollisina vaikuttajina. Mystiikka oli naisten keino vapauttaa itsensä konventioista ja identifioida itsensä puhtaasti uskonnollisiksi hahmoiksi. Mystiikka ei ollut vain yksityistä ja sisäistä vaan myös julkista ja keskustelevaa, se myös vahvisti naisten itsetuntoa ja muiden käsityksiä heistä uskonnollisina vaikuttajina." (s. 126.)

Tavallinen kansa erottui älyllisestä eliitistä siinä, että heidän käsityksensä olivat "maallisempia", konkreettisia asioita, kuten ihmeitä, painottavia, kun taas oppineisto kohosi teologisissa norsunluutorneissaan yhä korkeampiin sfääreihin ja etäämmäksi tavallisten ihmisten elämästä. Heidän huomionsa kiinnittyi abstrakteihin käsityksiin ja takertui käsitesokkeloihin, eikä tarjonnut oppimattomille paljonkaan elämyksellisyyttä. Näiden ryhmien väliin tarjosivat melko oppineet naismystikot sillan kuvaamalla teologien oppeja konkreettisemmalla ja kansaan vetoavammalla tavalla, jopa vahvasti seksuaalisesti värittyneellä kielellä (s. 132 - 137). Tämä varmaan myös innosti oppimatonta kansaa pyrkimään itsekin saamaan kuvattuja kokemuksia, esimerkiksi liittymällä kerjäläisjärjestöihin tai elämällä askeettisesti omassa kodissaan.

Älyllisellä eliitillä ja jopa seurakuntapapeilla oli takanaan valtaeliitin suojaava teräs, jota tavallisella kansalla ei juurikaan ollut. Niinpä heidän turvattomuutensa epäilemättä lisäsi heidän tarvettaan maagisille uskomuksille, joita eliittien edustajat eivät samalla tavalla tarvinneet (eliittimaagien, kuten alkemistien, motivaatiot ovat toisaalla). Kuten alussa mainitsin, eliittejä ei kuitenkaan voi dikotomisesti erottaa tavallisesta kansasta, vaan erottelu on melko sumea.