TAMPEREEN YLIOPISTO

__________________________________________

Historiatieteen laitos, 2005-12-12

Essee Katariina Mustakallion kurssille

"Historiankirjoitus ja mytologia antiikin Roomassa"

Takaisin filosofiasivulleni
This page is part of the official homepage of mr. J. Vilkka.
The full URL to this page is
http://www.kotiposti.net/jounivilkka/TarquiniusEtTanaquil.htm

Sisällysluettelo

1. Livius ja Dionysios: Tarquiniuksen ja Tanaquilin tarina

2. Tutkijoiden käsityksiä

3. Historiaa ja mytologiaa

Lähteet ja kirjallisuus

Tämä essee on osa Katariina Mustakallion periodilla II vuonna 2005 järjestämän kurssin suorituksesta. Tämä kurssi koostui roomalaisessa historiankirjoituksessa esiintyvän mytologian esittelyistä, joista yksi on myös tämän kirjoituksen aiheena. Kyseessä on tarina Rooman kuninkaaksi nousevasta Tarquinius Priscuksesta ja hänen vaikutusvaltaisesta vaimostaan Tanaquilista. Tarinan esitys perustuu Titus Liviuksen ja Dionosys Halikarnassolaisen versioihin, joten ensin on syytä esitellä näitä historioitsijoita hieman tarkemmin. Tämän jälkeen seuraa tutkimuskirjallisuuden yleinen esittely, siltä osin kuin se on tämän aiheen kannalta merkityksellistä. Vasta sitten päästään käsiksi pääasiaan, eli tarinaan itseensä ja niihin huomioihin, joita historiantutkijat ovat siitä tehneet.

Teoksessaan Dionysius and the History of Archaic Rome Emilio Gabba selittää Dionysioksen tyyliä ja motiiveja vertaamalla tätä kahteen edeltävään historioitsijaan, Diodorokseen ja Straboon. Diodoros oli relativisti: hänen mielestään muinaisella sankarillisella ajalla ja myöhemmällä historiallisella ajalla on omat totuuden kriteerinsä. Skeptisyys ja herkkäuskoisuus ovat molemmat vääriä arvostelmia, kun on kyse myyteistä.

Strabon mielestä ja "satujen" (fable) keskeinen elementti on ihmeellisyys (the marvelous), joka toimii useimmille moraalin opettajana. Hänen mukaansa lainsäätäjätkin hyödynsivät tätä jumaltenpelkoa. Myyteillä oli myös sosiaalinen funktionsa, koska filosofia ja historia olivat harvojen herkkua. Taiteilijat lisäsivät tästä syystä ihmetarinoita tosiasioiden höysteeksi pedagogisessa tarkoituksessa. Tästä johtuen, vaikka nämä myytit kuuluvatkin uskontoon, on niiden lomasta erotettavissa myös menneisyyttä koskevia totuuksia.

Dionysios on näistä kahdesta edeltäjästään lähempänä Diodorosta, mutta ei hyväksy tämän relativismia. Gabba vertaa hänen käsityksiään edelleen moderneihin historiantutkijoihin. Frankfurtin koulukunnan edustajan C. Kochin mukaan Roomassa tapahtui "demyyttisointi" ("demythicization"; "demytologisointi" voisi olla parempi termi), tietoisesti tai tiedostamatta. Valtionuskonnosta poistettiin näin ihmisten kontrollin ulkopuolella olevat asiat. Dumézilin mukaan taas Rooman "oma" mytologia hävisi kun Kreikan mytologia työnsi vanhat roomalaiset jumalat unholaan.

Joka tapauksessa roomalaisilta siis modernienkin tutkijoiden mukaan puuttui oma mytologia. Dionysios on ollut tästä tietoinen, mutta haluaa nähdä tai joka tapauksessa näkee tämän merkkinä Rooman alkuperäisestä kreikkalaisuudesta: hänen mukaansa jo Romulus rakennutti temppeleitä muinaiskreikkalaisille jumalille. Rooma oli siis jo alunperin kreikkalainen, eikä Kreikan mytologia siten syrjäyttänyt alkuperäistä roomalaista uskontoa tai mytologiaa.

Esimerkiksi "Ludi Romani Maximi" on Dionysioksen mukaan alkuaan kreikkalainen perinne, josta esimerkiksi Homeroksen tekstit todistavat. Rooman kreikkalaisuudesta todistaa myös se, ettei Rooman vallatessa maailmaa barbarismi levinnyt sen mukana, kuten olisi käynyt, jos valloittaja olisi ollut barbaari. Paremminkin siis Rooma levitti omaa kreikkalaista kulttuuriaan. Dionysios kuvaakin roomalaiset jumalat, kultit, riitit, instituutiot, yms. aikansa kreikkalaisten vastineiden kaltaisina. Mahdolliset erot hän selittää poliittisilla päätöksillä, jotka ovat kulloisenkin eron tarkoituksella tehneet.

Robert M. Ogilvie kertoo ehkä kuuluisimman roomalaisen historioitsijan työtä analysoivassa teoksessaan A Commentary on Livy. Books 1-5, ettei Liviuksen cognomen ole tiedossa. Hänen kuitenkin tiedetään syntyneen Pataviumissa (nyk. Padova) vuonna 59 tai 64 eaa. ja kuolleen kai Roomassa vuonna 8 tai 12 jaa.

Liviusta itseään esittelevä P.G. Walsh sanoo kirjassaan Livy. His Historical Aims & Methods Liviuksen olleen "oikeusvaltion" kannattaja, kuninkaiden vihaaja ja vain pinnallisesti Augustuksen ajan "hengen" vaikutuksessa – pääosin siis tasavaltalainen patriootti. Liviuksen tapa rationalisoida varhaiset ihmekertomukset on Walshin mukaan tyypillistä uus-stoalaisuutta – tähän lienee klassinen skeptisismi vahvasti vaikuttanut.

Liviuksen Ab Urbe Condita on keskittynyt kuvaamaan yksilöiden luonteita. Dramaattiset kohtaukset ovat hellenistisen historiankirjoituksen vaikutusta, mutta Walshin mielestä Livius kuitenkin käyttää draamallisia tekniikoita vain kun hänen lähteensä siihen antavat tilaisuuden. Vaikka esimerkiksi Tarquiniuksen ja Tanaquilin tarina on Walshin mukaan peite etruskivallan ajalle, ovat henkilöt aitoja mm. hautakirjoitusten perusteella. Liviuksen tarina on siis valikoiva versio sitkeätä kansanperinnettä, josta etruskien miehitys on poistettu. Walshin tulkitsemana Livius on cicerolainen kirjailija, joka painottaa moraalia ja yrittää (heikolla menestyksellä) sisällyttää totuudenmukaista historiaa kirjalliseen teokseensa. Hän on siis oikeastaan historiallisen fiktion kirjoittaja ennemmin kuin historioitsija.

Ogilvie kuvaa mainitussa kirjassaan Liviusta jopa epärealistisena rauhan ja sopusoinnun kannattajana, johon ilmeisesti Pataviumilainen kiinnostus kaupankäyntiin ja sen vaatimaan moraalisuuteen ja rauhaan oli tarttunut. Kirjailijana Livius oli hänen mielestään riippumaton, eikä siis suostunut Augustuksen propagandistiksi. Livius kyllä arvosti tämän Roomalle tekemiä palveluksia, mutta säilytti silti etäisyytensä hallitsijaan. Kirjailijoista Livius ihaili vain Ciceroa, joka oli rauhan ja yhtenäisyyden kannattaja, sekä radikalismin vastustaja. Ogilvien mukaan Liviuksen historiassa ei ole huumoria, mutta moralismia sitäkin enemmän. Tästä syystä teos ei ollut (!) erityisen suosittu Roomassa.

Livius ei ollut kiinnostunut tutkimuksesta, vaan yleensä lainasi pitkiäkin pätkiä suoraan yhdestä lähteestä ja sovelsi niitä kirjallisiin tarkoituksiinsa. Välillä hän esitti vaihtoehtoisia versioita tapahtumista, mutta tämä on Ogilvien mielestä lähinnä tyylikeino hänen esiintyessään historioitsijana. Sama koskee ehkä myös hänen skeptisyyttään. Liviuksen käyttämien lähteiden määrä siis on luultavasti vähäinen. Hän ei Ogilvien tietojen mukaan edes hallinnut kreikkaa, joten viittaukset kreikaksi kirjoittaneisiin ovat vain esitystä. (Toisaalta, ajan kulttuuri oli vahvasti suullinen, joten hän on hyvinkin voinut kuulla niiden sisällön myös äidinkielellään esitettynä.) Sama koskee monia muitakin hänen viitteistään. Pääasiassa hänen teoksensa perustuu kolmen häntä jonkin verran aiemman kirjoittajan teoksiin. Nämä ovat Valerius Antias, C. Licinius Macer ja Q. Aelius Tubero.

Liviuksen tavoite oli Ogilvien mukaan kirjoittaa moraalikasvatukseen soveltuva teos, käyttäen historian esimerkkejä dramaattisesti väritettyinä. Hän valitsi sopivia, mutta alunperin hieman epämääräisiä tai huonosti kerrottuja katkelmia ja muunsi ne yhtenäisiksi ja riippumattomiksi kokonaisuuksiksi, jotka kaikki sisältävät jonkin moraaliopetuksen. Hän esitti hahmot aina jonkin luonnetyypin esimerkkeinä. Materiaaliaan hän muokkasi hellenistiseen tyyliin yhdistämällä ajan ja paikan, saaden tällä yksinkertaistuksella tarinasta kompaktimman: mahdollisimman vähän ylimääräisiä hahmoja ja vaihdoksia tapahtumapaikoissa. Saadakseen tarinaansa historian tuntua hän käytti hahmojensa puheissa vanhoja sanoja, mutta samalla hän käytti niissä kuitenkin oman aikansa poliittisen retoriikan keinoja. Tämän takia tarinoissa onkin tasavallan ajan lopun tunnelmaa. Tehdäkseen niistä kiinnostavia, hän kehitti tarinoitaan taitavasti aina kohti jonkinlaista loppuhuipennusta, kuten vaikkapa tärkeätä vuoropuhelua tai dramaattista tapahtumaa.

Oxford Classical Dictionary (OCD) pitää etenkin arkeologisen näytön takia perinteistä tarinaa Tarquiniuksen kuninkaaksi pääsystä uskottavampana kuin uudempaa, vaihtoehtoista selitystä Rooman joutumisesta etruskivallan alle (koska tästä ei OCD:n mukaan ole todisteita). OCD:n käsityksen täyttä vastakohtaa edustaa esimerkiksi Jane F. Gardner teoksessaan Roman Myths. Hänen mukaansa ainakin Tacitus ja Plinius vanhempi tiesivät Rooman olleen etruskien (Porsennan) valtaama. Hänen mielestään arkeologinen näyttö tukeekin tätä käsitystä! Etruskit olisivat tämän teorian mukaan hallinneet Roomaa 400-luvun eaa. puoliväliin asti.

Henkilöiden todennäköisestä historiallisuudesta huolimatta OCD:n mukaan Demaratuksen ja Tarquiniuksen yhteys voi olla keksitty. Vanhimman tradition mukaan Tarquinius-kuninkaat olivat isä ja poika, mikä ei sovi yhteen Liviuksen ja Dionysioksen käyttämien hallitusaikojen kanssa. Tarquinius Priscuksella oli ilmeisesti kaksi poikaa, mutta outoa kyllä, hänen seuraajansa olikin näiden sijasta Servius Tullius.

Kirjassaan A Critical History of Rome Gary Forsythe toteaa, ettei Tarquinius ollut alunperin Priscus ("vanhempi", "muinainen"), vaan tämän nimen täytyy olla myöhemmin annettu, mikä lienee ilmiselvää: nimitys erottaa hänet toisesta (tai miksei useammastikin?) Tarquiniuksesta. Kuninkaiden sukujatkumon puuttuminen voi Forsythen mukaan johtua vanhojen, eri ryhmien (kukkuloiden yhteisöjen) muistettujen suurmiesten nimien sijoittamisesta keksittyyn historiaan. Toisaalta, muinaisen Rooman kuninkuus saattoi hänen mielestään olla myös periytymätöntä, jolloin Tarquiniukset voivat olla merkki muutoksesta "Homeerisesta kuninkuudesta" periytyvään kuninkuuteen. Tämä olisi liittynyt poliittisen järjestelmän muuttumisesta Rooman kehittyessä kyläyhteisöistä kaupunkivaltioksi. Esitettyjä hallitusvuosia Forsythe ei ota kirjaimellisesti, sillä ne ovat luultavasti lähinnä symbolisia. Monet tutkijat ovat pitäneet Rooman muuttumista kaupunkivaltioksi etruskivalloituksen aikaansaannoksena, mutta nyttemmin muutosta pidetään ennemminkin yleisemmän tyrrhenialaisen (etruskilaisen) kulttuurin vaikutuksena. Demaratuksen ja Tarquiniuksen yhteys voi Forsythen mukaan johtua kahden erillisen tarinan yhdistämisestä:

1. Demaratuksen saapuminen Tarquiniaan käsityöläisten kanssa – joka on selitys Tarquinian "teollisesta" johtoasemasta; ja
2. tarquinialaisylimyksen tulo Rooman kuninkaaksi.

Tarquiniukset voivat siis edustaa etruskitaustaisia vallananastajia, jotka ovat hallinneet kreikkalaisen perinteen tyrannien tapaan.

T.P. Wiseman kertoo kirjassaan The Myths of Rome, että Tarquiniuksen ja Tanaquilin jälkeläinen ilmeisesti tuli Rooman kuninkaaksi, mutta joutui sitten pakenemaan Kyme:en (Cumae). Kreikkalaisilla historioitsijoilla on nimittäin myöhemmin ollut tietoa Kymen tyrannin, Aristodemoksen, yrityksistä saada perimänsä Tarquiniuksen omaisuus itselleen. Tarina siis ilmeisesti on pitkältikin tosi. Myös se, että Servius Tulliuksen valtaannousua vastustettiin kertoo Wisemanin mukaan siitä, että Tarquiniuksella oli ainakin yksi seuraajaksi kelpaava poika.

Ogilvien mukaan Rooman ja Etrurian kontakti (580-560 eaa.) ajoittuu samaan aikaan Rooman merkittävän muutoksen kanssa: kukkuloiden kylät lähenivät toisiaan, etenkin sen jälkeen kun niiden keskelle perustettiin tori. Alamaat eivät jääneet enää pelkäksi hautausmaaksi, vaan sinne rakennettiin nyt asuntoja. Roomasta tuli polis Etruskien esimerkin mukaisesti. Etruskimiehitys Roomassa sopii hyvin yhteen Tarquiniusten perinteisten hallitusaikojen (616-578 eaa. ja 534-516 eaa.) kanssa. Tarquinius on latinalaistettu versio yleisestä etruskinimestä (joka on myös löydetty hautakirjoituksesta). Ogilvien mukaan etruskit olivat tulleet Roomaan suolan ja jokiyhteyden takia 600-luvulla eaa. ja perustaneet poliksen, sekä tietysti hallinneet sitä. Mikään tässä ei kuitenkaan ole myöskään ristiriidassa Forsythen "homeerisen kuninkuuden" ja sen muutoksen kanssa: etruskit ovat voineet hallita Roomaa, vaikkeivät olisikaan sitä valloittaneet.

Tässä osiossa kerrotaan Liviuksen ja Dionysioksen tarina kursiivissa lyhyt pätkä kerrallaan, jotta jokaista kohtaa analysoivaa tutkimuskirjallisuutta voidaan sitten esitellä sen yhteydessä selvästi tarinasta itsestään erotettuna.

Ogilvien mukaan Demaratoksen paosta todistaa etruskitaide, joten hän pitää tarinan tätä osaa uskottavana. Sen sijaan Tarquiniuksen isänä hän ei Demaratosta pidä. Demaratos oli muuttanut Etruriaan ja Tarquinius Roomaan – tarinoiden "symmetrian" takia ne tulivat yhdistetyiksi, ehkä vahingossakin. Eräs vanhimmista Etruskimyyteistä kertoi kuningas Lucumon ja pappi Arrunsin välisestä kilpailusta. Ogilvien mukaan Fabius Pictor ilmeisesti lisäsi tämän kertomuksen Rooman historiaan, jossa sittemmin myös näiden hahmojen tarinaa oli seurattava, koska heidät oli tarinaan mukaan tuotu. Perimyskertomus on kuitenkin Ogilvien mielestä myös ensimmäinen kahdesta lakiperusteesta, joilla roomalaiset ovat halunneet kumota Tarquiniusten laillisen oikeuden kuninkuuteen. Tästä myöhemmin lisää.

Henkilöiden historiallisuutta saa epäilemään myös se, että "lucumo" on etruskikieltä ja tarkoittaa Ogilvien mukaan kuningasta. Sitä käytettiin myös erisnimenä, mutta ei olisi poikkeavaa, jos joku roomalainen historioitsija on hyvinkin voinut ottaa nimen käyttöön enteenä henkilön tulevasta roolista.

Tanaquil esiintyy kertomuksissa lähes pelkästään vaimon roolissa; hänen aiempi elämänsä ei kiinnosta kirjoittajia. Tanaquilin nimi on Ogilvien mukaan etruskilainen ja säilynyt ilmeisesti hänen maineensa takia, mutta häneen liitetyt tapahtumat ovat vain kreikkalaisten prototyyppien mukaisia kirjallisia tuotteita (Tanaquilin esikuvana on kreikkalainen Medea). Tanaquilin tekemä kotkaenteen tulkinta kuului myöskin jo vanhaan perinteeseen. Siinä mainittu hattu (pilleus) oli etruskiperäinen päähine, jota myöhemmin käyttivät pontifexit, flamiinit ja rex sanctorum. Roomalaisten ja Etruskien naiset eivät Ogilvien mukaan oikeasti tulkinneet enteitä, eivätkä kyllä miehetkään ilman asiantuntijan apua.

Forsythe, Ogilvie ja maalaisjärki ovat yksimielisiä siitä, että nimi Priscus on lisätty myöhemmin, eikä ole ainakaan kenenkään todellisen henkilön itselleen ottama nimi. Vallankaappaustarina on Ogilvien mukaan toinen roomalaisten keksimistä lakisyistä, joilla kumotaan Tarquiniusten laillinen oikeus kuninkuuteen. Ensimmäinen oli lainvastainen perintö; sitä olisi pitänyt jakaa myös Egeriukselle. Tarina keksittiin, koska myöhemmin roomalaisten ylpeys ei kestänyt ajatusta etruskivalloituksesta, mutta ei myöskään teoriaa ulkopuolisista kuninkaista. Tarquinius on näillä huijauksilla siis osoittanut olevansa sopimaton kuninkaaksi. Tarina on säilynyt tässä muodossa Fabius Pictorista lähtien.

Forsythen mukaan arkeologit eivät ole löytäneet Roomasta 500-luvulta eaa. peräisin olevaa kivimuuria, mutta maavalleja ja vallihautoja jo tuolloin siellä luultavasti oli. Ogilvien mukaan etruskivalta muistettiin, mutta sen aikaisia tapahtumia ei osattu sijoittaa tarkemmin. Tarquiniukset ovat vain muisto tuosta ajasta, jonka ehkä keskeytti hetkeksi roomalaisjohtaja Servius Tullius. Etruskiajan tapahtumia on attribuoitu molemmille Tarquiniuksille siis tästä syystä. Rakennuttamisista ja valloituksista kerrotaan vain siksi, että kaikelle haluttiin saada auctor ja origo. Koska huvit (ludi) havaittiin etruskiperäisiksi, niiden pääteltiin olevan Tarquiniusten tuomia tapoja.

Ogilvien mukaan senaatin ja ratsuväen laajentamisesta koskevat tarinat kertovat etruskisukujen asettumisesta Roomaan. Patriisiluokka (josta senaattoritkin valittiin) oli erityisesti uskonnollisia rituaaleja suorittavien luokka. Niinpä etruskien uusien uskontojen tullessa uudet täytyi erottaa vanhoista. Myöhemmin tämä syy unohdettiin, senaatti ja patriisit samastettiin ja vain jako uusiin ja vanhoihin muistettiin.

Valloitukset olivat Ogilvien mielestä luultavasti Tarquiniusten aikaansaannosta, sillä lähikaupungit oli jo vallattu 400-luvulla eaa., mutta tuskin kuitenkaan ennen kuin Rooma oli polis. Sabiinilaissotaan liittyvä (tässä tarkemmin esittelemätön) taistelukuvaus on Ogilvien mukaan usein Rooman historian eri kohdissa toistettu tarina. Sen inspiraationa saattaa olla muinainen seremonia descensio Tiberina, mutta tässä versiossa on myös "kaikuja" vuoden 90 eaa. roomalaisten häviöstä. Tällöin Marius sai tiedon Rutilinuksen tappiosta, kun ruumiita ja varusteita huuhtoutui alas Tolenus-jokea. Taistelun jälkeinen rituaali on Ogilvien mielestä aito, vanha perinne – tässä sille vain tarjotaan alkuperää, joka ilmeisesti on unohtunut.

Forsythen mukaan Capitoliumin temppelistä & sen rakennuttajasta ei ole ollut tavanomaista mainintaa annalistien luetteloissa, joten se voi olla peräisin kuningasajalta. Ogilvien mukaan Capitoliumille ei voitu rakentaa ennen ympäristön kuivattamista, joten nämä asiat ovat yhteydessä toisiinsa.

Wiseman antaa hyvän selityksen tälle ihmetarinalle: se osoittaa, että vaikka kuninkaat haluaisivatkin toimia oman tahtonsa mukaan, heidänkin on toteltava jumalia. Tämä tarina kertoo ihmisten eräänlaisesta (tunnetason?) tasa-arvovaatimuksesta, sekä eräässä mielessä lähentää kansaa ja johtajia.

Ogilvien mukaan Attus Navius yhdistettiin kiveen, joka luultavasti oli meteoriitti, koska molemmat olivat aikansa kuuluisia ihmeellisyyksiä. Liviukselle tarina on lähinnä uskonnollisten tunteiden merkityksen kuvaus. Itse hän oli uskontoskeptikko.

Ancuksen pojat järjestivät Tarquiniuksen murhan (murhaajat paimeniksi pukeutuneina) saadakseen vallan. Mutta Tanaquil otti ohjat käsiinsä heti murhan jälkeen ja käski Servius Tulliusta ryhtymään kuninkaaksi. Hän myös rauhoitti väkijoukon ja muutenkin käytännössä teki Serviuksesta kuninkaan. Tanaquil salasi jopa Tarquiniuksen kuoleman, kunnes Servius oli (sotilaallisestikin) varmistanut valtansa. Dionysioksen mukaan hänellä oli vain kansan suosio, ei senaattorien hyväksyntää: hän järjesti äänestyksen, kertoen patriisien juonittelevan häntä vastaan ja tuli näin pelkkien plebeijien valitsemaksi kuninkaaksi. Liviuksen mukaan taas "Serviuksella oli turvanaan vahva henkivartiosto, ja hän oli ensimmäinen joka tuli kuninkaaksi ilman kansan valintaa, vain senaattorien suostumuksella", eli hänen mielestään asia oli täysin päinvastoin. Servius Tulliuksesta tuli joka tapauksessa Rooman viimeinen oikeudenmukainen ja hyvä kuningas – hänen seuraajansa, Tarquinius Superbuksen karkottamiseen päättyy Rooman kuningasaika.

Wisemanin mukaan alhaisosta peräisin oleva vallananastaja tarvitsi (lapsuuden) ihmetarinan valtansa tueksi, joten kyseessä olisi propaganda. Myös Ogilvien mukaan Servius Tullius oli todellinen kuningas. Nimeä Tullius käyttivät myöhempinä aikoina nimittäin vain plebeijit, eikä kukaan 400- tai 300-luvun eaa. historioitsija olisi tehnyt plebeijistä kuningasta. Etruskihistorioitsijat ovat Ogilvien mukaan yrittäneet tehdä hänestä etruskin, ilmeisesti peittääkseen katkoksen Rooman etruskivallassa. Serviuksen lapsuusihme on toisintoa muista legendoista ja Taquiniuksen murha perustuu oikeaan tapaukseen 900-luvun eaa. Suurkreikasta. Kuoleman salaamiselle on myös vanhempia esimerkkejä.

Ogilvie näkee Liviuksen jokaisella kuninkaalla jonkin tietyn kiinnostuksen kohteen: Serviuksella se on roomalaiset instituutiot. Hän onkin Liviuksella toinen Rooman perustaja, minkä takia häneen käytetäänkin yhtä paljon sivuja kuin Romulukseenkin (Livius oli tarkka tällaisista symmetrioista).

Serviuksen syntymäihmeen toinen versio, jonka Dionysios esittää, on vanha; Livius muutti sen hyväksyttävämpään muotoon. Vanhimman tradition mukaan Servius oli tulijumala Vulcanuksen lapsi, mutta skeptisempänä aikana tällaista ei enää uskottu. Kuitenkaan orjataustaa Rooman suurimmalle kuninkaalle ei myöskään hyväksytty, joten tälle täytyi keksiä kuninkaallinen isä, esittää Ogilvie.

Tanaquilin puheissa käytetyt tyylit ovat Ogilvien mukaan tarkkaan valittuja ja osoittavat tämän älykkyyttä ja jopa häikäilemättömyyttä. Parveke, jolta hän puhuu massoille, on anakronismi, sillä tuohon aikaan roomalaiset talot olivat primitiivisiä, eikä sellaisia hienouksia tunnettu. Se on lisätty draamallisena elementtinä, kuten Tarquiniuksen kuoleman salaaminenkin. Nämä ovat yleisiä hellenistisiä vaikutteita. Livius on sijoittanut tapahtumat Juppiter Stratorin temppelin viereen, koska tuossa temppelissä järjestettiin senaatin ratkaisevat tapaamiset Catilinuksen salaliiton tapauksessa. Tarquinius Superbus oli Liviukselle selvästi Catilinuksen prototyyppi. Tarinassa on myös mainittu purppuraviitta, trabea, joka on etruskeilta omaksuttu ja oli pitkään roomalaisten käytössä. Tämä lienee Liviuksen tiedossa ja lisätty mielenkiintoisena yksityiskohtana, historiallista tunnelmaa luomaan.

Ogilvien mukaan Servius Tulliuksen kuolintapa oli traditiossa jo ennen kirjoitettua historiaa. Livius ja Dionysios käyttivät tästä ilmeisesti samaa lähdettä, mutta Livius oli kriittisempi ja kirjallisesti taitavampi. Hän myös lisäsi siihen traagisia elementtejä. Tarina Serviuksen halusta erota on peräisin Sullan propagandasta, joka Valerius Antiaksen välittämänä pääsi vaikuttamaan Liviukseenkin.

Tarquiniukset edustavat roomalaisessa historiankirjoituksessa etruskiajan muistoa. Tarquiniusten suku on luultavasti ollut olemassa ja tavalla tai toisella hallinnut Roomassa, mutta sen yksittäisistä jäsenistä ei ole säilynyt luotettavaa tietoa. Etruskiajan ja kulttuurin vaikutukset on selitetty myyttisten hahmojen, Tarquinius Priscuksen ja Tarquinius Superbuksen aikaansaannoksiksi. Nämä ansiot on yleensä annettu molemmille esittämällä Priscus esimerkiksi rakennusprojektien aloittajaksi ja Superbus niiden loppuunsaattajaksi.

Yksityiskohdissaan tarina Tarquinius Priscuksen ja vaimonsa Tanaquilin saapumisesta Roomaan ja toiminnastaan siellä on pääosin hellenistisen kirjallisuuden soveltamista Rooman historian näyttämölle sijoitettuna. Tanaquil edustaa roomalaista käsitystä etruskeista esiintymällä vaikutusvaltaisena naisena – siis tyypillisesti etruskilaisena, ei-roomalaisena naisena, roomalaisten mielestä. Hän myös edustaa etruskeja enteiden tulkinnan taidollaan, sillä roomalaiset pitivät tätä taitoa etruskiperäisenä. Hänen nimensä on kuitenkin ilmeisesti ainoa todellinen menneisyyden jäänne, kaiken muun ollessa tyypillistä kirjallista tuotosta.

Etruskien merkitys Roomassa on selvää nykyään, mutta epäselvää on tämän vaikutuksen luonne. Voi olla, että etruskit olivat Rooman valloittajia, mutta voi myös olla, että etruskeja oli kutsuttu Rooman hallitsijoiksi "homeerisen kuninkuuden" mukaan. Kolmannen vaihtoehdon mukaan he olivat muodostaneet poliksen luultavasti yhdistämällä alueen pienet kylät. Tällöin heidän valtansa alueella ei välttämättä olisi perustunut sotaiseen valloitukseen, vaan paremminkin taloudellis-kulttuuriseen, rauhallisempaan vaikutukseen.

On myös epäselvää, oliko kuninkuus muinaisessa Roomassa periytyvää vai ei. Servius Tullius on joka tapauksessa katkaissut etruskien vallan jatkumon väliaikaisesti, ehkä nostattamalla alkuperäisasukkaat etruskeja vastaan. Ei ole tosin varmaa, onko tässäkään ollut kyse väkivaltaisesta toiminnasta. Etruskit ovat kuitenkin palanneet valtaan vielä hänen jälkeensä lyhyeksi ajaksi. Ehkä Servius Tullius oli ensimmäinen roomalaisen nationalismin johtohahmo.